Omega BARFaa

...kyseessä on tosin Omegan oma versio: Bones And Rotten Food. Uuuh...

Jo edellisellä vierailukerralla veljeni luona Omega löysi EHANAN aarteen, viikkoja (?) vanhan räkätin raadon talon takaa. Ehti syödä siitä pätkän matkaa, ennenkuin huomasin asian ja nakkasin raadon syvemmälle metsään. Nyt pari viikkoa myöhemmin tuo sama raato (oletan näin, vaikka ihan sama; raato kuin raato...) oli taas pikkuneidin hampaissa ja olipahan työ saada se pois! Pikkuneiti puri hammasta yhteen ja jos hellitin otetta, se yritti niellä kokonaista siipeä eteenpäin. Kyllä teki pahaa, mutta pakko oli paljain käsin vetää vain mätiä sulkia pois.

Toisen AHAA! -elämyksen Pikkuneiti sai pellolla.
JÄNIKSENPAPANAT! Niitä se nuuskutti ja etsi, söi minkä kerkesi. Kiellot menivät kuuroille korville. Tai ei eihan kuuroille: heilutti se häntäänsä, että mä kuulen juu, mutta kun nää on niin hyviä *mumsk mumsk*

Juu, Mammaa ei suukotella hetkeen.

Uusia kuvia piti ottaa, mutta ei onnistu näillä vehkeillä. Salaman kanssa tulee ihan surkeita räpsyjä, ilman salamaa ei saa olla mitään liikettä. Tosi harmi, koska pentu kasvaa kohisten, 10 kiloa ohitettiin juuri. Ja viehetreenitkin olisi ihana ikuistaa. Kun Omega saa karvaan otteen, niin leuat napsahtavat kiinni ja irti se ei päästä. Välillä Oona on ottanut karvan toisesta reunasta kiinni, ravistellut ja juossut menemään. Ja Omega on sinnikkäästi pitänyt kiinni. Tänään repesi pala toppatakkiakin siinä rytäkässä. Olin vasta ottamassa karvaa taskusta ja samalla pikkuinen grey lensi ilmassa karvaa tavoitellen ja naskalihampaat upposivat takkiin. Onneksi päätös uuden takin ostamisesta oli tehty juuri edellisellä viikolla, joten saatoin vilpittömästi ja välittömästi kehua pentua.

Oona oli myös kovin innoissaan, vaikka välillä tuo leikki on ollut jopa ihan laiskanpuoleista, sellaista "teen Mamman onnelliseksi kun hyppään edes sinnepäin". Tänään hommassa oli taas ruutia ja Oona oli täpäkän terävänä, reagoi jokaiseen karvan liikahdukseen. Hienoa Neitikoira!

Yksi onnistuneen tapainen kuva. Mä en ymmärrä, miten kuvassa sattuu olemaan juuri sellainen "minä olen pienen pieni riepuinen grey -ilme", sillä koira oli juuri rallattanut ympäri pihaa ja pysähtyi järsimään pensaan oksia, josta matka jatkui vieressä makaavan Oonan niskaan. :D

Oonalla ja Omegalla on lystiä

Hieman pimeää ja epätarkkaa kuvaa kököllä MovieMaker-muokkaamisella, mutta ajatushan on se tärkein. Mamman rakkaat pitävät lystiä. ♥

Pikkuneidin kuulumisia

Hänellä alkaa olla omaa tahtoa. Omega ei "uskalla" vielä olla täysin ignooraamatta, mutta heti huomaa, kun Omega ei haluaisi: Se nakkelee päätänsä taaksepäin, teputtaa paikallaan ja esim. kissanhiekkalaatikon ääreltä riitelee takaisin kimeällä haukulla ("mutta kun minä haluan!"). Ja tottelee sitten kuitenkin, kun Mamma on uhmakkaasti vain hiljaa ja odottaa. Luoksetulosta saa hirmuiset kehut ja halit, mutta saas nähdä, miten kauan tuo riittää palkinnoksi.

Nyt on allekirjoittaneella täydellinen aika joko onnistua tässä kaikessa tai munata lahjakkaasti. :D Johan tässä onkin ihmetelty, miten vinttikoiralapsi noin hienosti tottelee, tulee luokse jo pelkästä ajatuksesta jne. Nyt alkaa tuntua normaalilta. ;)

Nyt pitäisi kovasti siis pitää irti, kutsua luokse, päästää irti, kutsua luokse, päästää irti, kutsua luokse ja palkita niin maan perhanasti. Ja ehkä olla hemmottelematta liikoja...

Kasvattaja kyllä varoitteli (terkkuja vaan :D), että greystä voi saada perskärpäsen aina huomioimalla, mikä esim. Oonan kanssa on ollut ihan mahdottomuus, eihän sitä joskus näe tunteihin tässä kämpässä. Ja mä niin itsekseni päätin, että tuota en ainakaan mokaa. Omega on nyt ollut minulla reilun viikon ja kuinkas kävi. Pieni inahdus ja mä käännyn katsomaan: "Mitä kulta?"

Juu, tuohon on tultava loppu. Mä muistan, miten tuo oli vaikea ja hankala pala oppia vuosia sitten Edin eroahdistuksen kanssa kamppaillessa, mutta jos mä onnistuin silloinkin, niin kyllä se onnistuu hyvin sopeutuvaisen pennunkin kanssa. Nyt on jo edistytty siihen pisteeseen, että mä käännyn katsomaan ja ehdin henkäistä. :D Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Olimme ensimmäisellä vierailulla veljeni luona nelisen päivää. Parin tunnin automatka meni erittäin hienosti, Omega on mielettömän hieno autossamatkustaja. Tonin kolmesta kissasta se ei tuumannut mitään erikoista, kahden nuorimman (Viola ja Sebastian, ½ vuotta) kanssa oli jo jonkinlaista kanssakäymistä; nuuskuttelua ja peräkkäin kävelyä. :)
Siellä oli iso piha, missä juoksennella ja kyllähän toi parivaljakko O&O juoksikin. Välillä nujuamista, että Oona makasi maassa ja Omega niskassa, välillä jompi kumpi juoksi lelu suussa ja toinen perässä jne.

Edelleen Omega antaa mulle täydet yöunet ja mä luulen, että tuskin se enää aikaistaa aamujaan. Aamu alkaa yleensä siten, että Omega käy ensin suukottelemassa "Minä heräsin nyt!" ja sitten hyppää lattialle hetkeksi leikkimään itsekseen lelulla. Tuon viiden minuutin aikana mä ehdin tottua ajatukseen heräämisestä ja pian kuuluukin piip piip ja sitten lähdetään ulos, kellon käydessä yhdeksää - kymmentä. (Oonan aikana: pentu heräsi ja sekuntia myöhemmin alkoi kuulua hätäinen ÄÄöööÄÄÄöö "Minulla on hirveä hätä!" ja siinä oli puoli minuuttia aikaa suoriutua ylös pennun teputtaessa paikallaan. Ja tuo tapahtui vuoden ikään asti jokainen aamu ennen kuutta. :D)

Loppuun muutama kuva "siskoksista". Oona on ottanut Omegan niin täysin ystäväkseen, etten mä olisi edes uskaltanut kuvitella mitään tällaista. Mä muistan miettineeni, miten Oona mahtaa järkyttyä ja suuttua jos ja kun pentu tulee. Olin niin väärässä; Oonan elämä on taas iloa täynnä. :)

Todella harmillista, että vieläkään ei saatu parempia kuvia, mutta tässä jotain. Vaikka kuvissa näyttää, että käynnissä on välillä hirveä taistelu, tuo kaikki on hiljaista hammastelua ja välillä kuuluu vain pieni "uh", kun törmäilevät toisiinsa. :)































Omega mahdutti itsensä kissanpetiin ja tuo olikin vierailun ajan ihan kestosuosikki. Katsotaan, mahtuuko pikkuneiti tuohon seuraavallakin kerralla.

Tervetuloa kotiin pikkuinen Omega!

Pikkuinen grey-neiti Omega saapui kotiin muutama päivä sitten ja välittömästi tuntui, että perhe on taas "kokonainen". Miten tuntuukaan taas niin normaalilta kuljettaa kahta koiraa, laittaa ruokia kahteen kuppiin, ...

Oona on ottanut tulokkaan äärettömän hyvin vastaan. Heti ensimmäisenä aamuna (Omegan kanssa kotiuduttiin puolen yön maissa) Oona ja Omega istuivat keittiössä kylki kyljessä odottamassa aamupalaa. Ulkona Oona näyttää mallia afgaanihepulista ja pikkuinen menee perässä, minkä kintuistaan pääsee, eli aika lujaa. En voi olla liikuttumatta, kun näen sen riemun ja onnen Oonan ilmeessä, kun se peuhaa pennun kanssa.

Kissat eivät järkyttyneet asiasta niin paljoa, mitä aluksi pelkäsin. Ihmetystä tuo natiainen aiheuttaa, sehän on selvä. Kuvassa ihmettelevät porukalla Omegaa, joka ensimmäisenä päivänä ruokaili siinä alapuolella. :D






















Omegasta kissat ovat vielä hieman jännittäviä, kun kissat eivät väistä ja tuijottavat vain kissamaiseen tapaan tiiviisti, mutta päivä päivältä pikkuinen on muuttunut uteliaammaksi. Kissanhiekkalaatikko tuli tutuksi juuri ja täytyy laittaa portti wc:n ovelle. Kun se kissan kakkendaal vaan on niin hyvää.... (Ja sitten suukotellaan Mammaa. Reilukerho. :D)

Lisää kuulumisia varmasti piakkoin. Ensi viikolla saan uuden satsin kuvia, kun veljeni pääsee testaamaan uutta objektiiviaan. Blogin ulkoasua pitäisi myös uudistaa, mutta se saa odottaa vielä hetken.

Viikonloppureissaamista

Viikonloppu meni reissatessa. Kävimme yökylässä Vuokatissa ja sunnuntaipäivänä kiertelimme Kainuun maisemissa Hiidenportin reilun 7 kilometrin lenkin, jonka polut kiemurtelivat pääasiassa kangasmetsässä. Suoalueilla oli leveät pitkospuut ja jyrkkiin nousuihin oli rakennettu rappusia, joten lenkki oli oikein mukava kävellä. Laavupaikalla paistettiin makkaraa ja juotiin kahvia. Ehkä kuitenkin se paras osuus retkestä?? :)
...ja sehän on se vakavin osuus myös. Ainakin Oonan mielestä. Virallinen makkaravahti seurasi hyvin tarkasti, että kaikki tuli tehtyä oikein. Tosin Oonan mielestä tuossa on pari vaihetta liikaa, paketista ottamisen ja syömisen välissä.












































Sunnuntaina matka jatkui veljeni luokse, jossa odottivat kaksi maailman EHANINTA kissanpentua, puolivuotiaat sisarukset Viola ja Sebastian. Kissat ovat tottuneet Oonaan erinomaisesti ja kyllähän tuota voi jo leikiksi kutsua, vaikkakin Sebastian on vielä vähän varovaisempi. Viola on puolestaan melkoinen rämäpää, eikä säikähdä Oonan hyppyjä ja veivaamisia. Viola jopa toi Oonalle leikkihiirensä, jonka Oona otti hyvin varovasti kissan edestä. ♥ Se on sellainen kultainen Rinsessa.

Oona ja Sebastian:




















Oona ja Viola. (Se pieni musta Oonan jaloissa... :D)

Elliksen operaatio

Huomasin Nellin mahassa kolmisen viikkoa sitten kaksi pientä pattia, ihan nisän vieressä. Kipin kapin lääkärille ja kun keuhkot oli kuvattu puhtaaksi, varattiin leikkausaika.

Leikkaus oli tunnissa ohi, leikattu patti lähetettiin patologille ja jäätiin odottamaan tulosta. Nelli toipui leikkauksesta hienosti. Tulimme kotiin ja kissa oli muutaman tunnin vielä nukuksissa boxissaan. Illalla se hieman etsi paikkaa ja oli levoton. Aamulla kun heräsin, kissa istui tyynyn vieressä vanhaan tapaansa ja kehräten toivotti hyvät huomenet. Häntä pystyssä hilpatti keittiöön odottamaan aamupalaa, eikä haavaa suojaava puku häirinnyt yhtään! Lääkkeen annostelu hieman epäilytti, Nelli kun on aina kuolannut ja oksentanut perus matolääkkeetkin. Mutta nestemäinen kipulääke meni kuin menikin alas asti.












Viime viikolla poistimme tikit ilman minkäänlaista tappelua ja Nelli pääsi eroon puvustaankin, joskaan korsetti ei ole menoa lainkaan häirinnyt. Massukarvoihin oli tullut puvun alla muutama takku, mutta nekin saatiin kammattua auki Nellin päiväunien aikana.
Mitä, kilpparikissatko muka vaikeita? ;)

Vaikka tiesin, että kissojen nisäkasvaimet ovat yleensä pahalaatuisia, eläinlääkärin soitto silti pysäytti. Adenokarsinooma. Voi itku.

Jos tulee yksi-kaksi pattia lisää ja keuhkot ovat edelleen puhtaat, leikkaus kannattaa vielä uusia (etenkin kun huomasin, miten nopeasti kissa siitä parantui!), mutta jos keuhkoihin tulee muutosta tai patteja alkaa ilmestyä tiheään tahtiin, annamme olla...
Tilannetta voisi kontrolloida esim. puolen vuoden kuluttua keuhkojen kontrollikuvilla, mikä luultavasti tehdäänkin, jos tilanne ei muuten muutu miksikään. Omalle mielenrauhalle on hyvä tietää, missä mennään.

Nelli Ellinen voi kuitenkin hyvin, se on pääasia. Nelli täytti 16.10. siskonsa Veronican kanssa 11 vuotta. Viivi täytti saman verran vuosia jo kesäkuussa, keski-ikäisiä frouvia siis ovat.
...and they are still going strong!
Juuri viime viikolla ajattelin, kun yläkerrasta kuului TÖMPÖTI TÖM frouvien leikkiessä ja spurttaillessa, että afgaanit eivät pidä tuollaista meteliä leikkiessään. :D

Tässä vielä suomennettu patologin vastaus lähetetystä koepalasta:

KUVAUS:
Monipisteinen nodulaarinen (ihonalainen kyhmy) maitorauhaskasvaimen hyperplasia, joka on hyvin rajattu. Osittain tiivistynyt/kapseloitunut, paikallisesti infiltroitunut massa, jossa tubulusepiteelin uudiskasvua, kohtuullista tumien kokovaihtelua, tiheää mitoosia ja jonkin verran nekroosia.

DIAGNOOSI:
Tubulaarinen adenokarsinooma ja maitorauhasen hyperplasia.

ENNUSTE:
Varauksellinen. Kissojen maitorauhasten adenokarsinoomat ovat paikallisesti infiltroivia ja lähettävät usein etäispesäkkeitä paikallisiin imusolmukkeisiin ja keuhkoihin.

KOMMENTIT:
Lohko sisälsi useita ihonalaisten kyhmyjen keskuksia ja tämä voi olla yhteydessä hormonaaliseen tai muuhun ulkoiseen ärsykkeeseen. Siinä on yksi iso adenokarsinooma paikallisesti infiltroituneena, mutta massa on poistettu kokonaan. Valtaosa (80-96%) kissojen maitorauhaskasvaimista ovat maligneja, pahanlaatuisia. Hyperplastiset vauriot ovat yleisempiä, mitä adenomat. Invaasio ja koko tuntuvat olevan tärkeimmät ennustetekijät kissojen maligneissa nisäkasvaimissa. Jos leikkaushetkellä kasvaimen halkaisija on alle 2cm halkaisijaltaan, elinikä ennuste on merkittävästi parempi verrattuna yli 3cm halkaisijaltaan olevaan kasvaimeen.
Tarkkaillaan uusien kasvainten kehittymistä.

Oravaepisodi

Oona on siis ihan hassuna oraviin. Ja kun siihen yhdistetään varsin hassu Mamma, niin aina välillä sattuu ja tapahtuu. Vaikka minulla on varsin hyvä mielikuvitus, en olisi ikinä osannut arvata seuraavaa tapahtuvaksi:

Lähdin työpäivän jälkeen viemään Oonaa ulos. Nurmikolla näin oravan ja hieman höpsähtänyt kun olen, halusin näyttää Oonallekin oravan, kun Neitikoira oli koko päivän joutunut olla yksin ja näin voisin piristää hieman päivää.

Orava päästi meidät parin metrin päähän, eikä jaksanut häiriintyä, vaan söi välipalaansa. Koira vallan tärisi, mutta oli hiiren hiljaa! Viimein orava käätyi katsomaan meitä kunnolla ja nenä pystyssä haisteli edelleen pureskellen safkaansa. Kun orava oli saanut suunsa tyhjäksi, se kiipesi viereiseen mäntyyn. Päästin Oonan siihen puun alle katselemaan, vaan mitä tapahtuikaan...

ORAVA PUTOSI PUUSTA SUORAAN KOIRAN PÄÄHÄN!!!

Oona sattui juuri sillä sekunnilla vilkaisemaan parkkipaikalta kuuluvan kolinan suuntaan ja itsekin ehdin vain tajuta, että eräs ruskea siltä leijaili häntä villisti viuhtoen. Ja poks. Koiraa päähän.

Vielä siinä vaiheessa ei naurattanut ketään. Yritin pitää Oonaa pannasta estäen koiraa syömästä oravaa ja yritin samalla vetää koiraa pois päin, kun orava edelleen pyöri siellä jaloissa. Orava hyppäsi takasin puuhun, mutta taaskaan ote ei pitänyt ja kurre teki taas kaaren. Edellisestä viisastuneena afgaani yritti napsauttaa leukojaan ilmassa ihan vain kokeillakseen onneaan, mutta onneksi omistaja oli hiukan enemmän skarppina jo tässä vaiheessa. Vedin kiljuvan koiran kauemmaksi, ja kun koira heittäytyi maahan makaamaan (edelleen osaa ja muistaa tuon "En liiku mihinkään"- jutun), nostin sen kainalooni ja vein väkisin kauemmaksi, että oravaparka sai hengähtää. Orava oli varsin närkästyneen näköinen ja säkätti nyt koivun oksalla meitä katsellen. Edelleenkään sillä ei ollut kiire mihinkään. Cityoravat...

Mutta kun säikähdyksestä oltiin selvitty ja mä varmistuin, ettei oravalle käynyt kuinkaan (koiralla ei karvoja suussa ja orava vain säksätti meille karva siistinä, nyt pysyen oksalla kuitenkin), alkoi tulla naurua. Voi kamalaa. Oikeasti kävi sääliksi se orava, mutta pitikin taas sattua! Se orava oli siellä korkeuksissa oksalla istumassa ja flip vain! Ja koiraa päähän. Kaikki tapahtui kuin animaatiofilmissä. Uskomatonta.

Eipä olisi Oonakaan varmaan ikinä uskonut, että joku päivä lolava päähän kopsahtaa...

Match Show Jyväskylä

Lähdimme harjoittelemaan taas esiintymistä ja esittämistä mätsäriin. Oona esiintyi jälleen edukseen: juoksi mallikkaasti, antoi asetella ja patsasteli niin pitkään kuin oli tarpeen. Kävi niin yllättävästi, että Oona palkittiin sinisten isojen koirien voittajaksi ja ei auttanut kuin jäädä odottelemaan "loppukilpailua". :)
Kaiken kaikkiaan alueella odoteltiin ja hengailtiin melkein kolme tuntia kehien kestäessä ja kylläpä taas Neitikoirasta näki, miten tämä touhu olikin muuttunut TYL-SÄK-SI. Hiukan jännitti, miten Oona jaksaa esiintyä vielä kaiken sen odottelun jälkeen.

Liikkeet onnistuivat jälleen, mutta seisomisessa meillä oli pientä ongelmaa, kun Neitikoira oli päättänyt, että tää riittäis jo. Nyki jalkoja, meinasi pyörähdellä paikallaan, halusi katsella ympärilleen (niinkuin ei siinä odottaessa olisi ollut aikaa :D) ja muutenkin vain oli hieman hankalan uppiniskainen. Mutta jaksoi kuin jaksoikin tsempata parhaansa mukaan loppuun asti.

Hieno Neitikoira, tuloksena BIS4. :)

Itse ihastuin täysin 4kk:n (vai oliko se 5kk...) ikäiseen rottweilerin pentuun, joka oli kyllä ihan mieletön pakkaus! Tämä rotikka sijoittui BIS-kisassa toiseksi, itse olisin kyllä sijoittanut tuon ihanuuden voittajaksi. Kertakaikkisen reipas pikkukoira, joka esiintyi kuin vanha tekijä.

Tässä muutama kuva, tosin otettu aikaisemmin mainitussa Muuramen Match Showssa. Silloin kun Noonaa huvittaa, niin on se kaunista katseltavaa, liikkeessä ja paikallaan. :) ♥

Kuvat on ottanut Heli Herranen, kiitos!

Maastoharkoissa

Ilo se on pienikin ilo ja täytyyhän tämäkin varsin mitätön asia jakaa kanssanne. :)
Maastoharjoitukset menivät jälleen hienosti. Oona sai kunnian tällä kertaa toimia juoksuparina ensimmäistä kertaa parijuoksua kokeilevan nuoren Onyxin kanssa.

Lähtö meni hiukan säntäillessä ja sählätessä Iso Oon ja Pikku Oon hakiessa juoksulinjoja, mutta kylkikontaktit eivät häirinneet kumpaakaan koiraa, vaan molemmat ajoivat tiukasti viehettä. Oona ennakoi ehkä hiukan viehettä alkumatkasta, mutta toisaalta ei niin pahasti, mihin ollaan totuttu...

Alamäkeen ja mutkaan vauhti oli ilmeisesti liian kova (?) ja koira ei vain taittunut vieheen perään. Itse en tapahtumaa peltokummun taakse nähnyt, mutta yleisöstä kuuluvat henkäisyt ja taivastelut antoivat ymmärtää, että jotain tapahtui. Ja kun esiin tuli viehe, jonka perässä edelleen sinnikkäästi juokseva Onyx, eikä Neitikoiraa näkynyt, ehdin jo säikähtää. Pian kuitenkin Oonakin näkyi ja kieltämättä varsin jäykän näköisesti lähti juoksemaan peltoa ylös ja vieheen perään.

Veto oli onneksi suht lyhyt. Vieheellä ei tullut sen kummemmin sanomisia, kun siellä oli kiinniottaja ja muutenkin Oona luovutti "saaliin" heti tapansa mukaan ja lähti minua vastaan.

Oona oli kuulemma vetänyt ihan kunnon voltit ja mennyt kuperkeikalla nurin täydestä vauhdista. Jos jotain hyvää siitä etsii, niin olihan se allekirjoittaneelle pienoinen yllätys, että Neitikoira edelleen lähti vieheen perään ja juoksi loppuun asti. ...mutta toisaalta, jos juokseminen tuntui pahalta, niin miten seuraavan kerran..? En tiedä, kuvittelinko, vai oliko palauttelussa havaittavissa pientä etujalan ontumista, mutta luultavasti huomenna sen näkee tarkemmin. Mitään taivuttelua tai tunnustelua Oona ei arista, joten ehkäpä selvitään säikähdyksellä ja allekirjoittanut vain taas hysterisoi. :D Joka tapauksessa joitain päiviä otetaan nyt rauhallisemmin.

Vuotiaalta Iso Oolta juoksu oli hieno, eikä Onyxin menoa näkynyt haittaavan törmäily, parin ihmeelliset juoksulinjat tai koppa. Lisäksi energiaa ja intoa olisi piisannut helposti vielä toisellekin kierrokselle. Siitä on hyvä jatkaa. :)

SM-maastot Jyväskylä

Ja taas viikonloppu koiraurheilun parissa, ja taas ilman omaa koiraa. Missäs vaiheessa tämä harrastus on muuttunut sellaiseksi, että pellolla menee siksakkia allekirjoittanut, eikä koira? :D
Peltolähetin hommissa aika meni jälleen rattoisasti. Kisoja pääsee katsomaan ihan aitiopaikalta ja aina vain sitä oppii uutta juoksusuorituksia katsomalla ja tuomareita kuuntelemalla. Vieheenvetopaikalta juoksusuorituksia katsoessa tajusin myös, miten vaikeaa vieheenveto voi olla, jos toinen koirista on paha ennakoija ja suuri ajattelija omine juoksulinjoineen. Todella haastavaa saada vedettyä viehettä, ettei poukkoilijan vuoksi täysin pilaannu oikeita linjoja juoksevan kisa. Ja kuten eräs vieheenvetäjistä sanoi, ratkaisut täytyy tehdä heti, eikä ole aikaa jäädä miettimään.

Kun viime kisojen jälkeen manailin videokameraa, tällä kertaa totesin, miten paskan kameran omistan. Parempaa paikkaa ei kuvien ottamiselle olisi voinut olla, ja jälki on silti todella surkeaa. Pitääkö minun sittenkin lopettaa hokeminen *kyllä tämä kamera mulle riittää...* vai oikeasti alkaa säästämään siihen järjestelmään ja optiikkaan.

Jyväskylä taisi olla liian kaukana kaikesta, kun koiria oli Suomenmestaruuskisoihin ilmottautunut todella vähän. Afgaaneissakin järjestettiin yhdistetty kisa, kun lopulta kisaamassa oli 5 urosta ja 8 narttua. Mestaruuden vei pitkästä aikaa uros tasaisen varmoilla suorituksillaan ja kärkikolmikko erottui pisteissä melko selvästi, kaksi ensimmäistä saivat sertin. Kaikkiaan afgaaneille saatiin vain viisi SA:n arvoista suoritusta, lisäksi tuli kolme nollaa ja kaksi diskiä (yhteensä alkuerissä ja finaalissa). Keskeyttäneet eivät hukanneet viehettä vaan yksinkertaisesti lopettivat juoksemisen.

Rata oli 860m pitkä kumpuilevalla pellolla ja kunto tosiaan testattiin. Osa koirista (koko viikonlopun aikana) selkeästi hyytyi loppumatkasta ja viimeinen alamäkikin tultiin alas melko tönköin jaloin.

Oikein mukava viikonloppu siis takana, ensi vuonna taas uudestaan. Tässä vielä afgaanien kolmen kärki:

SMM -09 Scaramis Relax And Do It













2. Kirman Tahira















3. Yazakhan's Nightingale

Protestointia

Jos ei jaksa lukea inhimillistävää tekstiä koirista, kannattanee lopettaa lukeminen tähän.

Oona on tehnyt nöksähtämisestä ja mököttämisestä taitolajin. Joskus menee puoli tuntiakin, että se makaa mieltä osoittaakseen makkarissa nenä seinässä kiinni, joskus kuuluu lisäksi kamala IU IU IUUU -kiukuttelu, ja saattaa käydä kiljumassa ihan silmiin katsoenkin, kun jokin ei mene Neitikoiran mielen mukaan. (Toki Oona juttelee normaalisti hyvin paljon muutenkin.)

Maanantaina pakkasin kotipuolessa laukkua ja lähdin viemään kamoja eteisestä autolle. Oona oli kovasti lähdössä mukaan (tottakai), mutta nyt sanoin koiralle, että Oona jää tänne muutamaksi päivää hoitoon, ei tule. Häntä putosi alas ("flop"), koira katsoi suoraan silmiin, kääntyi kannoillaan ja ryntäsi yläkertaan. ...josta alkoi kuulua hirvittävä ulvonta. Suoraa huutoa, korkealta ja kovaa.

Allekirjoittanut seisoi eteisessä laukku jaloissa ja sekavin tuntein kuuntelin konserttia. Oona ei suvainnut tulla takaisin alakertaan kutsusta (ei vielä siitä kolmannestakaan), joten menin yläkertaan lepyttelemään draaman kuningatarta. HÄN katsoi suoraan silmiini ja ikäänkuin lävitseni... :D Ei irronnut hännänheilahdusta, eikä minkäänlaista leppymisen merkkiä. Jätäpä siinä sitten lapsukainen hyvillä mielin hoitoon.

Muutamaa päivää myöhemmin Neitikoira oli unohtanut kaunat ja voi millä ilolla Mamma otettiin vastaan! Häntä heilutti koiraa, puuskututti ihan ja oli mutkalle mennä koko afgaani.

Seuraavana aamuna veljeni heitti minut työpaikalle, Oona oli mukana. Asuntoni pihassa veljeni avasi takaoven ottaakseen koiran pois autosta. Mutta Oona oli nöksähtänyt. "Kun kerran Mamma ei ole siellä, niin en tule!" Koira oli istunut takapenkillä muutaman minuutin täysin reagoimatta tuijottaen ihan toiseen suuntaan nenä kiinni ikkunassa. :D (Veljeni varsin odotti, tuleeko koira ihan vain odottamalla...:D)























Voi kultapieni, Mamman oma pilalle hemmoteltu afgaanineiti. ♥ Ei se oo helppoo koirallakaan, ei. :D

Hieno Neitikoira! ♥

Tänä aamuna koin sellaisen ihmeen afgaanini kanssa, että se on pakko kertoa. Ihan rehellisesti en ikinä olisi uskonut, että tällaista voi tapahtua, etenkään Oonan kanssa.

Oonalle ruoka on elämä, elämä yleensä ruokailua varten. Joka aamu nyt reilun viiden vuoden ajan on sama "taistelu". Kun olen annostellut kissoille aamuruuan, saan silmät selässä vahtia, ettei koira mene ruokailemaan myös. Ei siinä sen kummempia kahinoita tule, siellä kupilla on vain yksi (iso) suu enemmän ja kissoille ei käytännössä jää mitään.

Oonan kanssa on jo pitkään ollut tapana, että vasta luvan saatuaan se saa mennä omalle kupilleen. Vajaan sekunnin paikallaolosta lähdettiin, nykyään se makaa/istuu, kunnes sanon "ole hyvä". Tätä ei opeteltu brassailun tai kyykyttämisen takia, vaan ihan sen vuoksi, että Neitikoiralle täytyi saada malttia ruokailuun. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun se nuorempana hyppi kupin nurin kun olin laskemassa sitä eteen tms.
Samoin on yritetty sitä, että vasta luvan saatuaan saa mennä syömään kissanruuan rippeet.

Niin, tänä aamuna. Komensin koiran istumaan keittiössä ja siihen se jäi paikalleen tuijottamaan hypnotisoituneena, kun kissat ruokailivat. Itse valmistauduin töihin lähtöön, sekä laitoin kenkiä jalkaan ja eteisessä remmi kädessä huutelin, jotta aamupissalle pitäisi. Ulkoilu on toinen asia, mistä Oona pitää yli kaiken ja ehdin jo ärsyyntyä, että siellä se varmaan taas tyhjentää kissankuppia, kun selkäni käänsin, kun ei kerta jo ole vierellä.

Vaan vielä mitä. Keittiössä koira edelleen istui samalla paikallaan ja tuijotti nyt lautasella olevia jämäpaloja, kun kissat olivat lopettaneet ja hävinneet kuka minnekin. Se nytkähteli, mutta pysyi paikallaan ja niin mä hämmästyneenä kuiskasin: "Ole hyvä" ja koira syöksyi kupille tiskaamaan.

!!!
Mun koira, minun Oonani pysyi paikalla käskystä usean minuutin! Vaikka en ollut huoneessa! Vaikka edessä oli kissanruokaa! Vaikka kissat olivat jo päättäneet ruokailun! Minun Oonani odotti, että sai luvan mennä syömään!

Mitä kaikkea muuta tuolle onkaan mahdollista opettaa, jos tässä ruokailuasiassa on tultu tähän pisteeseen? Wau.

Juu, olen tietoinen, että huomenna saattaa taas ensimmäinen annos kissanruokaa mennä väärään suuhun, jos en pidä varaani, mutta tämä oli jotain niin speciaalia, jotta tästä pitää iloita ihan kunnolla. :) Minun hieno Neitikoirani! ♥

Unten mailla

Allekirjoittaneella on viimeinen viikko mennyt huonoilla yöunilla ja ellen ole ollut valmiina valveilla, olen herännyt pieniinkin rapsauksiin. Mutta voi mitä näytelmiä välillä saakaan seurata!

Yleensäkin Oona uneksii herkästi. Muutama minuutti sen jälkeen kun on nukahtanut, jalat alkavat vipattaa, viikset väpättää. Yöllä heräsin pieneen "vyh vyh vyh vyyyyyh" ja "ih ih ih iiiiih" ääntelyihin ja koiran jalat sätkivät vimmatusti. Oona nukkui lattialla, vieressään kaksi kissaboxia, joiden päällä oli vielä silitysrauta ja sumutepullo. Unessa meno kävi kovaksi ja koira potkaisi pinoa, jolloin sai koko pinon niskaansa. Hetken aikaa se oli ällistynyt, että kukamitähän? Ei tosin tehnyt elettäkään noustakseen, vaan päätä hieman unisena nosti ja ympärilleen katseli. Sitten laittoi vain pään takaisin lattiaan ja jatkoi unia, silitysraudan ja boxin edelleen ollessa jalkojen päällä.

Hieman myöhemmin saman aamuyön tunteina koira oli tullut viereeni nukkumaan ja taas heräsin, kun alkoi kuulua tuttu vyh vyh vyyyyyn ja jalat tekivät taas työtä. Yhtäkkiä koira säpsähti ja kups vain, kun se lensi lattiaan siitä reunalta. Taas sieltä nousi istumaan ällistyneen näköinen koira. Sen silmät olivat tosin sikkaralla ja Oona maiskutteli unisena katsellen ympärilleen, mitä ihmettä taas tapahtui. Neitikoira yritti pompata takaisin sänkyyn, mutta hyppy meni ihan harakoille ja se tömähti reunaan rinta edellä, tasapaino meni ja taas se makasi lattialla. Oona huokaisi syvään, keskittyi ja viimein ponkaisi sängylle asti. Normaaliin tapaan se otti kolme pyörähdystä vasempaan, sitten toiset kolme oikeaan, ennenkuin lysähti syvästi huokaisten makuulle.

Muistan joitain vuosia sitten, kun Edi ja Oona nukkuivat vierekkäin. Oona aloitti unissaan tuon vyh vyh-ääntelyn, johon Edi heräsi ja luuli, että Oona oli nähnyt jotain ja haukkuen juoksi ikkunaan. Jolloin Oona heräsi ja luuli, että Edi näki jotain ikkunassa ja juoksi haukkuen sinne myös. Josta Edi innostui vielä lisää ja siinähän meni pieni hetki, ennenkuin sain koirille selvitettyä, että kukaan ei ole tulossa yhtään mistään. Siinä kaksi pöllähtänyttä seisoivat ja ihmettelivät, mitä juuri oli tapahtunut. Edi vielä takaisin sängylle mennessään sanoi hiljaa "vuh", (="mutta kun...")

Ja sekin on jäänyt niin hyvin mieleen, kun Edi otti päiväuniaan sohvalla ja syvässä unessaan alkoi ulvomaan. Käännyin katsomaan, mitä ihmettä, mutta koira makasi sohvalla silmät kiinni ja ihan kuono kohti kattoa ulvoi matalaa ulvontaa. Kun pari kertaa huhuilin, koira avasi silmät, ulvonta loppui kuin seinään ja Edi oli kertakaikkisen hämmästynyt. Katseli ympärilleen, ihmetteli ja katseli vielä. Ei voinut pieni koira käsittää, mitä oli juuri tapahtunut.

Vaan onnistuu se meillä kissoillakin. Kerran Viivi nytkähteli, viikset väpättivät ja tassut tärisivät. Yhtäkkiä sen karvat nousivat pystyyn koko selän matkalta hännänpäähän saakka ja se alkoi (edelleen täydessä unessa, siinä kerällä nukkuessaan) sähistä. Nenä oli ihan kurtussa, hampaat näkyvissä ja voi sitä sähinää! Ei todellakaan tullut mieleeni herättää kissaa kädellä silittelemällä, vaan menin kauemmaksi ja kutsuin Viiviä nimeltä. Kissa pompahti metriä korkealle ja oli ihan täydessä taisteluvalmiudessa. Ja voi taas kissan ihmetystä, kun näkyvillä ei ollutkaan mitään tavallisesta poikkeavaa. Hyvin hämmentyneenä se alkoi pestä turkkiaan ja vielä varmuuden vuoksi katsoi ympärilleen aina välillä, ettei unen mörkö ollut lähettyvillä.

Hassua, että edelleenkin joillain ihmisillä on vankka käsitys siitä, etteivät eläimet näe unia.

Prinsessaiseni

Muutama kesäkuva Noonasesta.
On se vain Rinsessa, kertakaikkiaan.











































Mutta jotta totuus ei unohtuisi... (Teki eilen tuon saman hiekkatien vesilammikossa...) :D Mutta elämä on vain joskus niin EHANAA!

Jyväs-Coursing

Jälleen paahtavan aurinkoinen päivä koiraharrastuksen parissa. Uuraisilla juostiin KV-maastokisat ja päivä vierähti siellä hyvinkin nopeasti. Oona ei osallistunut menoihin vielä, sillä kunto on kyllä nousussa, mutta ei tarpeeksi hyvä skaboihin. Odotellaan...

Allekirjoittanut oli siellä talkoohommissa, tosin tänä vuonna tehtävä oli varsin simppeli ja toimitin tuomareille pelloille kaffea. Näin muuten ensimmäistä kertaa omat kotikisat ja tämä oli kuitenkin muistaakseni kuudes kerta, kun olen menossa mukana!
Yritin videokuvata afgaanien juoksut. Painoarvo sanalla yritin...
Käsivaralla kuvattuna isoilla zoomeilla kuva oli yhtä tärinää ja välillä näkyi metsä, välillä taivas...

Afgaanien taso oli varsin vaatimaton. Yhdestätoista koirasta vain kolme sai SA:n. Muissakin roduissa lauantaina tulostaso oli lähinnä keskinkertainen. Tosin whippetit esittivät muutamia (mielestäni) hienoja suorituksia: oli hienoa nähdä, miten niin suuressa vauhdissa ne kykenivät tiukkoihin käännöksiin. Osalla meno puolestaan oli varsin holtittoman näköistä, ainakin näin maallikon silmin. Huomenna tarkastelun alla ovat erityisesti salukit.

Mutta kyllä siinä alkoi toivoa, että oman koiransa ehtisi saada edes muutamiin kisoihin tänä kesänä/syksynä. :) Se on niin ihanan kutkuttava tunne, kun lähtöalueelle mennään ja toivotaan parasta. (Ja pelätään pahinta... :P)

------------------

Vielä yksi Neitikoirajuttu.
Äsken se valitti ääntään väristellen, miten kupissa on vain pahoja napuroita. Jostain syystä hellyin ja annoin jääkaapista kokonaisen grillimakkaran. Oona otti sen tohkeissaan ja juoksi olkkariin soffalle. Kun menin perässä, Oona seisoi vielä hetken aikaa makkara suussa hyvin ihmeissään: "Oikeastiko mä saan tän? Ihan KOKO makkaran?!"

Ja mitä tekee normaalisti hotki koira? (Esim. nakki nielaistaan yleensä ehjänä sekunnin murto-osassa.)
Nautinnollisesti se kävi makuulle ja alkoi etuhampailla nihertää kuorta silmät puoliummessa! Maiskutti, pureskeli ja nihersi lisää. Voi ihmetystä. :)

Kokkola kv (...ja Muurame Match Show...)

Tuomarina meillä oli viileässä mutta aurinkoisessa Kokkolassa ruotsalainen Kenneth Edh. Oona tympääntyi heti, kun tajusi, mihin on tultu. En saanut tsempattua meetwurstilla, en juustolla, joten siinäpä sitä ihmeteltiin ennen kehiä, miten kummassa tuon koiran saa liikkumaan. Kehäesiintyminen olikin varsin mielenkiintoinen ja yllättäin minulla olikin koira, joka kompensoi kaiken tylsyyden esittämällä temppuja, joita on viimeksi nähty junnuikäisenä. Ihan aluksi se päätti, ettei halua seisoa ja pyörähti pariin otteeseen alta pois. Hän ei vain nyt halunnut seisoa, yhtään mitenkään.

Viimein koira seisoi kuin nakutettu ja antoi asetella prikulleen, kuten halusin. Hieno Neitikoira. Sitten oli liikkeiden vuoro. Maata piti taas yrittää nuuskutella ja kun Mamma ei antanut tehdä niin, aloitettiin rallatus. Se näpsi hihaa ja muutenkin hepuli oli ihan viittä vaille valmis. Handlerilla meinasi olla varsin jännittävvöö! Moitetta tuli löysistä etuliikkeistä, mikä ei todellakaan sillä menolla ollut mikään ihme. Arvostelu suomennettuna suunnilleen tämä:

"Feminiininen, hyvät mittasuhteet. Feminiininen pää. Tummat silmät, leuka saisi olla voimakkaampi ja meislatumpi. Hyvä selkä, lyhyt häntä. Saisi olla enemmän kulmautunut. Pienet tassut, hyvä turkki. Hyvä askel sivulta, mutta löysät etuliikkeet. P3 puuttuu."

Onneksi sivuliikkeissä riitti draivia ja vaikka Oona olikin kilpailuluokassa sitä mieltä, että edellä menevän ohi pitäisi päästä, lopulta tuloksena oli AVK EH2, mikä ei sitten kuitenkaan ollut kovin huono sijoitus. Tuomari oli suht tiukka ja vain kolme narttua sai ERI:n. Arvostelussa ihmetyttää maininta P3 puuttumisesta. Tuomari katsoi suuta hyvin pitkään ja sormella laski paikkaa, ja silti katsoi väärin, sillä P2 se on, mitä puuttuu... Se mikä ilahduttaa, on maininta hyvästä turkista. Elämme kuitenkin hyvinkin vapaata elämää ja turkkia suojaamatta käydään metsälenkeillä ja tuloksena on aina enemmän ja vähemmän risusavottaa. Edellisenä päivänäkin kierrettiin Julmien Lampien kierros Saarijärvellä ja saaliina puntit täynnä risuja ja havuneulasia. (Jos vain voitte joskus kiertää sen 3 km:n lenkin, suosittelen lämpimästi! Todella kaunis paikka!) Mutta eipä se ns. normaalikoiran elämä siis sitä turkkia ainakaan enemmälti kuluta!(Korvakarvoistahan ei nyt puhuta...)

Hieman tympääntyneenä Neitikoiran käyttäytymiseen kehässä lähdimme tänään ex tempore mätsäriin harjoittelemaan. Tulee hiukka halvemmaksi, mitä viralliset skabat... Ja vielä mitä, Neitikoira meni kuin unelma! Ei mitään tietoa riekkumisesta, rallattamisesta ja seisoi taas kuin patsas, kuten tuomarikin sanoi ja liikkui vierellä ilman remmin ohjausta. Taskussa oli juustoa (ihan sitä samaa merkkiä, mitä eilen Kokkolassa), ja se olikin tosi hyvää. Ehkä aurinkopilkkujen määrä oli tänään oikea? :)

Toukkaylläri

Kysymys: Kuinka kauan koiran jauheliha-raejuusto -seosta täytyy seisottaa parvekkeella +25 asteen lämpötilassa, että siinä on kuhisemalla toukkia?

Vastaus: Kolme päivää riittää.

YÄÄÄÄÄÄ!
Jessus, mikä yllätys se oli. Oona ei halunnutkaan perjantaina syödä safkaansa ja ihan hetkeksi lykkäsin kupin parvekkeen puolelle, kun lattioita imuroin. Sitten laitoin oven kiinni ja sinnehän se unohtui. Viikonloppu oltiin toisaalla ja äsken ihana yllätys paljastui.

Tiedoksi kaikille, että allekirjoittaneella on hiukka paha toukkafobia ja tapahtuma järkytti mielentilaan ihan kiitettävästi. Ihan ensimmäiseksi mä tempaisin parvekkeenoven tiukasti takaisin kiinni henkeä haukkoen, sillä toukillehan on hyvin ominaista hyppiä metrin hyppyjä kohti, eikö olekin?

Seuraavaksi kurkistus ikkunasta ja asian varmistus, mutta lähellä oveahan ei sitten kuitenkaan voinut seisoa, sillä toukka-armeija voisi tulla ryminällä tiivisteiden välistä, joten ihan varulta menin kauemmaksi tasaamaan hengitystä.

Sitten tuli se järkyttävä tosiasia mieleen: Kuppi on todellakin vietävä pois parvekkeelta ja se olisi tehtävä ihan itse. Iho oli kananlihalla, käsiä vapisutti ja oli huono olo. Puhaltelin, vaihdoin painoa jalalta toiselle ja puhaltelin lisää. Kirosin, puhaltelin ja yritin keksiä, miten ihmeessä sen voisi tehdä.

Mutta olin mä kuulkaa urhea. Varovasti avasin parvekkeenoven, keittiön puolelta käsi metrin mittaisena roikin kupin pussiin ja sipaisin sen nopeasti tuhannen mutkalle ja hyvin nopeasti vielä käärin sen toiseen pussiin, jonka laitoin umpisolmuun ja lopuksi roskikseen, jonka mä lähdin viemään välittömästi ulos. Roikotin pussia mahdollisimman kaukana ja huolellisesti katsoin, ettei toukka-armeija lähde vilistämään kättä pitkin.

Nyt mun pitää vielä keksiä, mitä mä teen itse parvekkeelle. Ei puhettakaan, että voin sinne jalallani astua, ennenkuin jokainen kolo on siivottu ja tekstiilit puisteltu. Mutta kukas sen tekisi, häh?

*PUISTATUS!*

Siinä olisi Mr. Grissom ollut haltioissaan, mutta mulle tämä matoinen testi sai jäädä kyllä viimeiseksi, paskahalvaus oli ihan liian lähellä.

...Juu, eihän tää ihan kauheasti liity kissoihin tai koiriin, mutta kunhan piti saada purkautua.

Paska juttu

Neitikoira teki iltalenkillä niin katalan tempun ettei ikinä: Heittääntyi suorilta jaloilta selälleen IHMISPASKAAN! Hyi hitto, kun osasikin lemuta ja pelkkä ajatus sai yökkyyttämään. Koira ehti oikein hinkata itseään maata vasten, vaikka mä sainkin sen melkein heti ylös, kun oli remmissä. Jotta homma olisi ihan täydellistä, oltiin autolla liikenteessä. Ja ihan kermana kaiken päällä mun selkä taas brakaa siihen malliin, etten meinaa sukkia saada jalkaan. Mutta ei muuta kuin nöyränä suoraan koirapyykille ja jossain vaiheessa polvillani koiraa suihkuttaessa mulle tuli kyllä mieleen, että seuraavana päivänä mä en taida päästä kävelemään... Harjaaminen jäi väkisin tälle päivälle, sillä kun tultiin kylppäristä, kello kävi jo kymmentä ja mä iskin vain koiran pyyhkeisiin nukkumaan seuraten itse pian perässä.

Pesuhommakin oli melkoinen episodi. Oona ei niin välitä pesuista, mutta toisaalta tulee kylppäriin ilman mutinoita ja on pesuajan kuin ajatus. Paitsi eilen. Neitikoira taisi todella pitää parfyymistään, sillä ihan ensimmäisenä mä sain vetää koiran sängyn alta esille. Sitten Neitikoiraa heikottikin niin, että jalat eivät kantaneet. Kirjaimellisesti. Lujastikin jo komensin, että NYT YLÖS, mutta Neitikoiralta oli kadonnut kuulo. Nostin sitä rinnan alta jalkojensa päälle, mutta Neitikoira valahti välittömästi takaisin lattialle. (Selkä huusi apua jo tässä vaiheessa.) Tein tuon muutaman kerran ja lopulta päätin vain vetää sen kylppäriin: Nostin taas rinnan alta ja ihan nappasin etuosan kainaloon. Koira oli edelleen täysin vetelänä, takajalat raahautuivat suorana perässä. Sitten allekirjoittanutta alkoi naurattaa. Nauratti niin hirveästi, ettei siitä hetkeen tullut yhtään mitään, vaan mä istuin lattialle hekottamaan väsyneenä ja koira makasi edelleen täysin elottomana maassa.

Oona on osannut tuon ennenkin: jokunen vuosi sitten se teki tuota lenkillä, jos näki jotain mielenkiintoista. Tapa jäi pikkuhiljaa pois, kun yksinkertaisesti vain nappasin koiran silloin syliin ja kannoin. Eh...

Viimein päästiin kylppäriin asti ja Neitikoiran voimat palautuivat yllättäin. Se meni sopuisasti ammeeseen, kävi makuulle ja kaikki sujuikin siitä eteenpäin normaalisti.

Kaikkee sitä.

Tänään oltiin maastoharkoissa.
Oona juoksi nuorehkon uroksen kanssa, joka ei ollut ennen juossut parin kanssa. Etukäteen varoitin, että Neitikoira saattaa juosta, tai olla juoksematta.

Neitikoira puhkui intoa! Lähtöalueella se oli hienon skarppina (ja kuulin kommenttia, että yritäpä se saada näyttelyssä seisomaan noin! Nii-i.) ja ihan piti äänijänteitä viritellä ja kahdella jalalla seisoa ja seurata, kun ei muuten nähnyt.

Juoksu oli kertakaikkisen hieno, vaikka etukäteen minua arvellutti melkoinen siksak-rata ja vieläpä parin kanssa. Lähtö oli täpäkkä ja tosissaan mentiin. Yhden mutkan Oona hieman oikaisi ja alussa myös kikkaili itsensä nurin, mutta niin se vain nousi ylös ja jatkoi matkaa!
Lopussa näki, että koira alkaa hyytymään, mutta se seurasi hienosti viehettä oikomatta ja lopussa vielä hyppäsi vieheen kimppuun. Hienoa Noona! Mamma on kovin ylpeä!

Reilun viikon kuluttua meillä olisi näyttely. Hui ja kauhistus. Kehässä ei olla käyty kahteen vuoteen ja hiukan jänskättää, miten menee. Pitää varata paljon kylmiä pyyhkeitä, marinoitua kanaa nameiksi ja hyvää mieltä, jospa Neitikoira sitten suostuisi liikkumaan. :) Ja sitten kun vielä itse osaisi olla jännittämättä mokomaa tilannetta. Mutta siitä seurannee raportti sitten myöhemmin.

Temppukoulu

Neitikoira on edelleen niin kovin tylsistynyt, jota jatkunee vielä jokusen viikon. Vinttikoiran treenaamiseen kuuluu oleellisena osana vapaanapito ja vaihtelevassa maastossa kulkeminen. Oona ei ole vain nyt sisäistänyt sitä, että silloin pitäisi JUOSTA, eikä lompsia huokaillen tylsistyneenä eteenpäin. Tsemppiyrityksistä saan Neitikoiralta The Katseen. ("Vähänkö oot hei nolo...")

Ei sittennii. Kyllä se tuosta kohta piristyy, ei auta kuin odotella. Massu- ja kylkikarvoja on pudonnut jo kovasti ja nisät ovat paljaana. Kaikki alkaa olla siis valmista mielikuvitusvauvojen tuloa varten. ...tai tähän mennessä Oona ei ole vielä hoitanut mitään sukkaparia tai vinkulelua, vaan valeraskaus päättyy karvojen pudottamiseen, mutta katsotaan nyt.

Jotta Neitikoira on saanut jotain aktivointia ja ajateltavaa, olemme aloittaneet temppukoulun. Kyllä, minä koulutan koiraani.
Kyllä, opetan koiralleni juttuja, mistä ei ole mitään hyötyä.
Tulipahan tämäkin päivä nähtyä siis. :D

Näistä "oikeista" asioista on opeteltu paikallaan istumista, makaamista ja seisomista. Seuraaminenkin onnistuu niin ja näin (koira seuraa tiiviisti namia), mutta parempi tuokin kontakti kuin ei mitään.

Hömppäpuolelta on toistaiseksi on opeteltu kaksi juttua.

Runt.
En ole ihan varma, onko tuo oikeaa ruotsia, mutta onhan osa meidän muistakin käskyistä sinnepäin, joten kunhan minä ja Oona tiedetään, mitä se tarkoittaa, niin sehän riittää.
Eilen sitä alettiin toden teolla harjoittelemaan ja tänään Neitikoira teki pyörähdyksen kentällä niin nopeasti, että sai takajalat solmuun ja kaatui, ihan kyljelleen asti, että kaikki 4 jalkaa viuhahti ilmaan. Ai jessus, ei olisi missään nimessä saanut nauraa, mutta mä repesin ihan täysin, en vain voinut mitään. Onneksi Neitikoira ei suuttunut, vaan pari pyörähdystä tehtiin vielä onnistuneesti ja innolla.

Mutta kyllä se siis oikeasti todella yrittää ja on innolla mukana! (Namien tsemppamana, tietysti.) Mukava kouluttaa koiraa, josta näkee heti, tykkääkö se touhusta vai ei. Samoin liian toiston huomaa siitä, kun koira alkaa seurailla taivaan tapahtumia ja kuuloaisti katoaa. On/off, sitä se on Neitikoiran elämä.

Meidän temppukoulun toinen temppu on asia, mitä en meinannut ikinä enää koirilleni opettaa:
Oona osaa nyt antaa tassua.
Mutta Oona itse aloitti. Mä söin jätskiä ja Oona tarjosi tassun mun syliin, minkä mä palkkasin lusikallisella jädeä, kun oli niin söpösti tehty. Sitten seurasi volinaa, tönimistä, istumista, makaamista, kunnes koira taas antoi tassun syliin ja sai jätskiä. Jo seuraavalla kerralla se ensimmäisenä tarjosi tassua, jolloin mä ajattelin, jotta menkööt nyt sitten ja lopulta koira taisi syödä jätskiä enemmän kuin minä.

Tassu tulee korkeassa kaaressa ja pari kertaa Oona on rouhaissut jo kunnolla, kun on kerjännyt jotain. Tänään hyppäsi keittiössä kahdelle jalalle ja hakkasi tassulla selkään, kun yritin olla huomioimatta. :D Hyvä minä. Tuossa on taas yksi yhteinen ominaisuus lisää ensimmäisen afgaanini, Martan, kanssa. :)

Mitäs muuta fiksua ja tarpeellista me keksittäis? Joko mä vihdoin yrittäisin kouluttaa Oonan käyttämään valonkatkaisijaa? Se olisi oikeasti hyödyllistä. Mutta miten nopeasti koira oppisi siihen, että Mamman saa ylös soffalta lukemasta, kun nappaa valot pois?

Täähän on mukavaa.

Kalareissu

Onhan se tullut jo vuosien aikana selväksi näiden afganistanilaisten kanssa, että mikä kävi eilen, ei välttämättä käy tänään, mikä oli aiemmin kivaa, ei olekaan sitä enää. Silti meidän kalareissulla mietin, ettei tämä voi olla totta taas...

Viimekesänä kokeiltiin, mitä mieltä Oona on veneilystä. Siis ihan soutuveneellä järvellä lipumisesta. Aiemmin sitä ei vielä uskallettu kokeilla, sillä vaikka ikää oli jo useampi vuosi, järkeä ei lain. Mutta siis viime kesänä se oli Oonan mielestä ihan jees, ehkä pidemmän päälle äärimmäisen pitkästyttävää, mutta silloinkin se meni veneen keulaan ottamaan päikkärit ja huokaili vain välillä raskaasti samalla vilkuillen, eikö KUKAAN tajua YHTÄÄN, miten HÄNELLÄ on tylsää!?

Tälle kesälle siis ostoslistalla oli koiran pelastusliivit ja mukaan pakattiin reppuun eväät ja onget ja suunnattiin järvelle. Vene oli vielä talviteloillaan ja sinne täytyi kävellä möykkyistä kaislikkoa pitkin, jossa siellä täällä oli upottavia vesisyvennyksiä ja askeleet sai valita tarkasti. Oltiin melkein puolessa välin ja sekä autolle, että veneelle oli parisenkymmentä metriä, maasto oli siis todella hidaskulkuista. Oona päätti, että Hän ei tuollaista maastoa kävele. Teki U-käännöksen ja vaikka mitä taikasanoja huutelin (herkku!), niin Neitikoira rämpi määrätietoisesti autolle päin, eikä ollut kuulevinaankaan. Päätettiin, että minä menen koiran luokse autolle odottamaan, kun velipoika rämpii veneelle ja yrittää saada sen yksin vesille. (Lisäksi oli pienenä ongelmana, miten veneen saa kapeasta lahdesta pois joutsenien pesän ohi ilman hyökkäystä, mutta se nyt sattui onnistumaan ilman ongelmia.)

Viimein veneessä.
Neitikoira istui minuutin - kaksi hiljaa ja sitten alkoi jodlaati-jadlaati, joka ei hiljentynyt. Koira välillä suorastaan tärisi ja steppasi venettä edes takas. Välillä kuunteli tarkasti saaresta kuuluvaa koiranhaukkua tai seurasi sorsien menoa, kunnes muisti taas: "Jodlaaaaati Jadlaaaati! Piip piip piip!" Puolisen tuntia sitä jaksettiin ja viimein soudettiin rantaan. Koira otti järvestä pari lipaisua vettä ja kävi rannalle makaamaan. Eihän siinä enää mitään hätää ollut. Päätettiin mennä veneellä muutamankymmenen metrin päähän ongelle, sillä rannassa oli niin paljon kaislikkoa. Koira saisi makoilla rannalla, kun kerran näytti siinä niin tyytyväiseltä. ...niin teoriassa...

Veneen irrottua rannasta Oona oli sitä mieltä, että vaikka olettekin siinä näkösällä, niin ei tuo silti käy laatuunsa. Juoksi rantaa edes takas ja oli vankasti sitä mieltä, että Hän haluaa tulla mukaan myös. Pienen virhearvion se teki, kun luuli kortteista lauttaa maaksi ja sinnehän se painui umpisukkeluksiin ja sitten ui takaisin rantaan. Ahdistus (tai mikä lie...) unohtui, kun tuli vesihepuli, se sama joka edelleen tulee esim. joka pesun jälkeen: Trallalaa vain ja sitten saimme veneestä seurata, kun Neitikoira juoksi rannassa siksakkia, sanoi välillä itsekseen VÖH ja juoksi taas. Kiersi auton kolme kertaa, teki ilmaan hyppyjä ja sanoi taas välillä VÖH, mikä antoi joka kerta lisävauhtia.

Sitä riemua kesti joitain minuutteja, jonka jälkeen Neitikoira päätti, että Hän haluaa autoon. Rannalla HÄN ei enää halua makoilla. Kun haukku alkoi olla kerta kerralta kovempaa ja vaativampaa, niin rantaan siis. (Oiva esimerkki, miten hyvin koira on minut kouluttanut!) Oona otti torkut autossa sillä aikaa, kun vielä kerran käänsimme veneen keulan järveä kohti. Tosin siinä vaiheessa alkoi herätä pieni epäilys, mitä se NYT tekee, kun on niin hiljaista! Loppu hyvin, kaikki hyvin. Neitikoira oikeasti nukkui (viltit oli työnnetty takapenkiltä jalkatilaan ja järvivesi oli imeytetty apukuskin penkille) ja varsin tyytyväisenä ajelimme kotiin, saaliina oli kuitenkin mukavasti kalaa, kaikesta huolimatta.

Harjoituskausi avattu

Kesän harjoituskausi avattiin "virallisesti", kun afgaaneille järjestettiin omat maastoharjoitukset. Hieno rata oli vedetty hiekkakuopalle, jossa oli nousua ja laskua hiekkakasojen välissä. Afgaaneja oli paikalla mukavasti. Oli mukava huomata, että vaikka kyse oli "vain" harkoista, toiveita esitettiin tapahtuman järjestämisestä uudelleen. Yritetään järjestää siis toistekin!

Harmittaa suuresti, että videokamera unohtui kotiin. Oonan juoksu oli taas jotain erittäin mielenkiintoista seurattavaa ja taas tapahtui jotain, mitä ei ole ennen saatu seurata. Yhden rissan kohdalla Neitikoira selvästikin ajatteli vieheen menevän aivan toisin: Koira syöksyi hiekkakasan taakse oikealle, kun viehe lähtikin kasan edestä vasemmalle. Ensin esiin tuli viehe, sitten... odotimme...odotimme... ja viimein monen kymmenen metrin päässä näkyi eräs musta, joka juoksi tuulispäänä hiekkakasojen välistä, siksakkasi ja juoksi vielä lisää edestakaisin hurjana etsien hukkunutta viehettä!

Viimein sain ääneni kantamaan sinne asti ("Kröhöm Neiti, se pupu olis täälläpäin..!") ja Oona lähti epäröimättä viehettä kohti. Hyvä tappoloikka ja ravistus (nakkipussin piilottelu suikaleiden sekaan on siis tuottanut tulosta!) ja sitten koiralle isot kehut hienosta juoksusta.

Hieno sikäli, että Neitikoira ei jättänyt juoksuaan kesken hukattuaan vieheen ja tosiaan pitkästä aikaa intoa piisasi ihan vieheen ravisteluun saakka. Ja parhaansa se teki, ihan varmasti. Treenit ajoivat tehtävänsä enemmän kuin hyvin; ehkä seuraavan kerran Neitikoira seuraa oikeasti sitä viehettä, eikä ajattelisi liian paljoa? Ehkä?

Seuraavat harkat taitavat meidän osalta olla Sa-Fan ratapäivät Tampereella. Mukava ajella sinne viikonloppuna kaikessa rauhassa, vaikka luultavasti tie tulee tutuksi Kauppiin taas kesän aikana ihan arkenakin...

Sain vihdoin ostettua uuden kumiköyden tassuvieheeseen. Se on edellistä hieman ohuempi, mutta katsotaan, jos ajaisi asiansa. Huomenna voisi testailla ja katsoa, miten pelittää ja harkinnassa on juoksuttamista ihan reiluun ylämäkeen, kun sopiva paikka vahingossa löydettiin.

Syntymäpäivä

Haikean surullinen olo. Edi olisi tänään täyttänyt 12 vuotta, Mamman Rakas Paapaa.

Välillä edelleen alan jakamaan ruoka-annosta kahtia Oonalle ruokaa laittaessani, tai lenkillä tulee vilkaistua taakse, missä se toinen tulee. Kaikista oudointa on kuitenkin nukkumaan meno ja herääminen: ei ketään vieressä tuhisemassa ja valloittamassa sänkyä. (Oona nukkuu mieluiten sängyn alla, outo afgaani.)

Oona on kovin masentunut, mutta johtuuko vain juoksuajasta, vai onko ikävää mukana myös? Parina iltana Edin lähdön jälkeen kotipuolessa ollessamme Oona pyysi ulos ja hetken aikaa ulvoi matalasti, eikä välittänyt vaikka pyysin sitä sisälle. Inhimillistämistä tai ei, mutta ehkä se oli tarkoitettu Edille.

Odottelen tuhkaamosta viestiä, että voisin hakea uurnan. Edin olisi jo aika palata kotiin.

Edi jatkoi matkaa

Raskain mielin jätin jäähyväiset Maailman Hienoimmalle Afgaaniherralle, jonka sydän oli täyttä kultaa.

Kotona on kovin tyhjää, ikävää ei voi sanoin kuvailla.

Paapaa

Edi. Eli Eppu. Eli Paapaa. Rakkaalla lapsella monta nimeä.

Eppusen vointi huonontuu nyt päivä päivältä. Ulkoilu on pientä köpöttelyä talon ympäri, paljon nuuskuttelua ja ihmettelyä. Ja lunta täytyy naatiskella, kun sitä vielä on. Ai että se mahtaa olla hyvää, niin Edi sitä nautinnollisesti syö silmät puoliksi kiinni, häntää heiluttaen!

Yöt ovat kovin levottomia ja täytyy sanoa, että allekirjoittaneenkin päivät alkavat mennä zombiemaisessa olotilassa unenpuutteen vuoksi. Silti en ole edes harkinnut koiran laittamista makkarin ulkopuolelle yöksi. Ehei. Kipulääkkeistä ei ole ollut Edille kauheasti apua, vaan läähättelyä, paikan vaihtamista ja yskimistä on etenkin aamuyöstä, päivät ovat onneksi helpompia.

Toivon niin hirmuisesti, että Edi ehtisi nähdä kevään: auringon ja lämpöisen. Eppu inhoaa talvea varmaan yhtä paljon kuin minäkin. Mutta nyt saadaan olla onnellisia, jos 12-vuotispäivään selvitään vajaan kuukauden päähän. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin.

Sydänäänet peittyvät välillä kaamean rohinan ja kohinan alle. Ehdin jo ajatella, että stetarit ovat rikki, mutta vertailukuuntelu Oonaan pysäytti todella: Sieltä kuului hiljaisuus ja säännöllisen selvä sydämen syke. Jollain tapaa oli kamalaa huomata konkreettisesti, missä kunnossa Edi on. Halasin Eppusta, rapsuttelin. Edi heilutti häntää iloisena, että "elä sie Mamma hättäile, haettaisko vaikka herkkuja!" Sitten mentiin hakemaan keittiöstä nameja. (Oonan laihdutus on ottanut takapakkia, kun Edi saa nyt koko ajan herkkuja, eikä mulla ole sydäntä jättää Neitikoiraakaan ilman, vaikkakin Oona saakin paljon pienempiä paloja. Sitä me ei olla sanottu kylläkään Oonalle, vaikka mä luulen, että tarkka tyttö on sen huomannut kyllä... :) )

Eilen otin Oonalle istumisharjoituksia, jotka ovat todella kova pala, kun Neitikoira on edelleen sitä mieltä, että istu-käskyssä mennään maahan makaamaan... (Oonalle on alettu opettaa näitä käskyjä kunnolla ja oikein vasta hetki sitten, viiden vuoden kypsässä iässä, kun allekirjoittanut innostui oikeasta koirankouluttamisesta usean vuoden tauon jälkeen...) Kun oltiin aikamme tahkottu, niin mitäpä tekee Eppu?! Se tuli innokkaan näköisenä Oonan vierelle, istuutui täpäkästi ja intopiukkana odotti palkkiota. Sitten näytettiin vielä Oonalle kertaalleen oikeaoppinen istuminen, tassujen antamiset, maahanmeno, paikallaanolo ja vaikka mitä! Siitä on todella kauan, kun olen Edin kanssa noita viimeksi kokeillut, mutta niin se Paapaa osasi sujuvasti, ilman mitään kaksoiskäskytyksiä tai odotuksia.

Jollain tapaa helpottavaa tajuta aina tällaisista pienistä asioista, ettei koira tajua omaa olotilaansa. Ei Edi ole tänä aikana ollut masentunut tai henkisesti väsynyt vaan aina innolla mukana kaikessa.

Minun oli tarkoitus netissä vierailla tuhkaamon sivuilla ja katsoa, minkälaisia uurnia on tarjolla. Etusivulle päästyäni tuli fyysisesti niin etova olo, että sieltä oli poistuttava välittömästi. Lisäksi siitä tuli jostain syystä mielettömän huono omatunto, vaikka todella ajattelin, että etukäteen olisi helpompaa selvittää nämä asiat, mitä sitten lopetushetkellä. Kummallinen tämä ihmismieli, kertakaikkiaan.

Nyt Paapaa nukkuu päikkäreitään kovin rauhallisen oloisena jo toista tuntia. Soffalla, pää tyynyllä, kuinkas muuten. On se niin kultainen, Maailman Hienoin Afgaaniherra.

Fiksu ja filmaattinen

Jälleen keväisen aurinkoinen päivä ja ajatuksena oli lähteä jäälle kameran kanssa. Saisi niin ihania talvisia vauhtikuvia. Milloinkahan mä uskon, että ensinnäkään mun laitteistolla mustasta koirasta hangella ei vain saa niitä onnistuneita kuvia. Ja jos tarkennukset osuisi edes sinnepäin, niin Neitikoira on... Öh. Katsokaa itse. (Klikkaa kuvaa, niin näet sen suurempana.)











































Mutta sitähän se on, kun kaikkensa antaa. :)










Tietysti tuo karva aiheuttaa kuvissa omat tulkintaongelmansa:


Lisäksi mua kovasti jaksaa hämmästyttää, miten Oona voi saada hiukset silmilleen silloinkin, kun otsatukka on ponkkarilla?!




































Muutama kivakin kuva saatiin, joissa Neitikoira ei näytä laitoksesta karanneelta.
Ihan kiva: 192 kuvaa, joista kolme muka-onnistunutta, sillä teknisesti ne ovat varsin surkeita... Mutta näihin pitää olla tyytyväinen.


























































Neitikoiran kunniaksi pitää sanoa, että _jokaiseen_ luoksetulokutsuun se reagoi välittömästi, vaikka näkökentässä oli jos jonkinlaista hiihtäjää (:D) ja vieraita koiriakin hieman kauempana. Jarrutusmatkat Neitikoira on kokemuksella mitoittanut siten, että vauhti loppuu Mamman eteen sentin-kahden päähän. Kerran tässä aikaisemmin liukas ajokeli tosin yllätti ja koira tömähti (nelijalkajarrutuksesta huolimatta) puolitäysiä päin ja menihän siinä hetki, että henki taas kulki puolin ja toisin ja pääsin etsimään kameraa lumesta. Mutta siis yleensä voin zoomailla kameralla ja luottaa, että kyllä se pysähtyy.

Edillä oli jälleen hyvä päivä ja kyllä sydäntä lämmitti katsoa, kun pitkästä aikaa Edi vastasi Oonan leikkiinkutsuun ja rallatti välillä itsekseenkin pieniä matkoja menemään. Moottorikelkan jälkeä pitkin toki, umpihankea Paapaa vältti nuorena poikanakin! :D

Liirum laarumia

Edelleen voin vain todeta, miten ihana talvi on menossa. Se on aika paljon sanottu, kun en voi sanoa todellakaan olevani talvi-ihminen. Mutta lenkit jäällä ja metsissä ihanan kirpakassa ilmassa vain on sellaista stressinhoitoa, ettei mikään. En malta odottaa reilun viikon kuluttua alkavaa parin viikon lomaa, jolloin tehdään koko porukalla vähän lyhempiä retkiä ja Oonan kanssa kahdestaan vähän pidempiä. Edi tulisi taatusti urhean sinnikkäästi perässä, mutta välillä huonoina päivinä jo korttelilenkki tekee tiukkaa, ikävä kyllä. Osaisipa se makoilla tarvittaessa ahkiossa, niin ei tuokaan olisi ongelma. :)

Nyt Edillä on takana jopa erittäin hyvä viikko ja on ollut pirteämpi. Jäällä se on keksinyt ihan uuden jutun: Se bongailee pilkkireikiä ja täysin kuurona kävelee reiältä reiälle ja etsii maahan nakeltuja kaloja. Tosi harvoin, jos koskaan Edi hotkii mitään, mutta ne jäiset pikkukalat on ahmittava, ennenkuin Mamma ehtii paikalle... Rousk rousk.

Myös tänään Edi teki jotain uutta ja hassua: Tyypilliseen tapaan siansorkkaa hetken pureskeltuaan Edi päätti viedä sen piiloon ja säästöön pahan päivän varalle. Edi jaksaa touhuta tuota joskus tunninkin: Piilottaa luun sohvan nurkkaan, hakee sen pian pois tajutessaan, että se on huono paikka ja vie sen sitten sänkyyn ja työntää tyynyjen alle. Pian paikka alkaa taas tuntua huonolta ja onpa sitä usein piilotettu keittiön nurkkaankin ja nenä verestäen pyyhitty muovimattoa muka peitoksi. Äsken mä havahduin epämääräiseen ääneen kylppärissä ja Paapaa piilotti siellä luutansa kissan hiekkalaatikkoon!

Olihan se todella hyvä piilo, en olisi sieltä ihan heti osannut luuta hakea. Fiksu Paapaa.
Koputtelin luusta enimmät hiekat pois, huuhtelin hanan alla ja vein keittiön kaappiin odottamaan seuraavaa herkuttelukertaa. Sitten lakaisin pari kiloa hiekkaa kylppärinnurkasta ja siirsin takaisin astiaan.

Hetken kuluttua kuului kylppäristä taas ääniä ja nyt siellä oli Oona: Se työnsi nenällään hiekkalaatikosta hiekkoja lattialle ja ihmetteli selvästi, missä se luu on, kun hiekka kyllä tuoksuu siltä, että siellä jotain on. Hätistin koiran pois ja sitten lakaisin pari kiloa hiekkaa kylppärinnurkasta ja siirsin takaisin astiaan.

*huokaus*

Kun jälleen palasin olkkariin kukkien multia vaihtamaan, kuului keittiöstä kimeä kiljahdus. Kukkalapio lensi kädestä ja mä rynnistin katsomaan, mikä Oonalla on hätänä, mutta Neitikoiralta olikin vain vesi kaikki. Häntää heiluttaen se odotti kupin äärellä ja oli ilmeisen tyytyväinen Mamman nopeaan palveluun. Normaali yyyyyyy-ilmoitus kun olisi toiminut siten, että mä olisin toimittanut askareeni loppuun ja sitten mennyt paikalle. Mutta olisihan siinä tosiaan saattanut mennä jopa minuutti. Aivan liikaa Neitikoiralle.
Osoitus taas siitä, kuinka loistava kouluttaja Neitikoira on.

Kukkamullista puheenollen... Tänään lähdin hakemaan Plantagenista pari säkkiä multaa. Tulin takaisin multasäkkien kanssa, mutta myös neljä uutta viherkasvia tarttui taas matkaan. Hiton -50%. Siemenkuvaston otin myös ja onpas ihana alkaa suunnittelemaan kevään kasvatuksia. Ollapa edes se iso ja valoisa parveke... Ikkunalaudoilla yrttien kasvu ja elo on vähän niin ja näin. Jos kylvöastia on yhtään laajempi, sen pehmeä ja lämmin multa on välittömästi kissojen lempparipaikka, jossa on hyvä ottaa päikkärit. Sitten jos yrtit alkavat itää, ne menevät välittömästi parempiin suihin, ellei niitä suojaa. Jos jotain hyvää etsii, niin Oona on tässä asunnossa luopunut tavastaan makoilla ikkunalaudoilla. Kissat osaavat (tahtoessaan) kulkea taivavasti ruukkujen välissä, mutta Neitikoira ei niin kauheasti välitä ja onhan niitä multia ja ruukunpalasia harjailtu lattialta kerran jos toisenkin.

Onneksi koko lauma sallii isompien viherkasvien olla rauhassa noin niinkuin yleensä. Joskus näkee, että kissat ovat käyneet napostelemassa rönsyliljaa, mutta yleensäottaen viherkasveihin ja kukkiin ei kosketa. Noh, Nellillä on joskus mielitekona nyppiä kukkia tai niiden terälehtiä irti ja sylkeä pöydälle (RIP gerbera...) mutta koska kissoillehan tässä talossa sallitaan lähes kaikki, niin tuo myös. Yritäpä muka kieltää, heh.

Pitäisi alkaa laittamaan koiran turkkia, mutta selkä kremppaa taas siihen malliin, että ehkäpä siirrän askaretta parilla päivällä. Vai onko se tekosyy päästä jatkamaan öljyvärityötä, mitä ei viikolla ehdi yleensä tekemään..?