skip to main |
skip to sidebar
Ja taas viikonloppu koiraurheilun parissa, ja taas ilman omaa koiraa. Missäs vaiheessa tämä harrastus on muuttunut sellaiseksi, että pellolla menee siksakkia allekirjoittanut, eikä koira? :D
Peltolähetin hommissa aika meni jälleen rattoisasti. Kisoja pääsee katsomaan ihan aitiopaikalta ja aina vain sitä oppii uutta juoksusuorituksia katsomalla ja tuomareita kuuntelemalla. Vieheenvetopaikalta juoksusuorituksia katsoessa tajusin myös, miten vaikeaa vieheenveto voi olla, jos toinen koirista on paha ennakoija ja suuri ajattelija omine juoksulinjoineen. Todella haastavaa saada vedettyä viehettä, ettei poukkoilijan vuoksi täysin pilaannu oikeita linjoja juoksevan kisa. Ja kuten eräs vieheenvetäjistä sanoi, ratkaisut täytyy tehdä heti, eikä ole aikaa jäädä miettimään.
Kun viime kisojen jälkeen manailin videokameraa, tällä kertaa totesin, miten paskan kameran omistan. Parempaa paikkaa ei kuvien ottamiselle olisi voinut olla, ja jälki on silti todella surkeaa. Pitääkö minun sittenkin lopettaa hokeminen *kyllä tämä kamera mulle riittää...* vai oikeasti alkaa säästämään siihen järjestelmään ja optiikkaan.
Jyväskylä taisi olla liian kaukana kaikesta, kun koiria oli Suomenmestaruuskisoihin ilmottautunut todella vähän. Afgaaneissakin järjestettiin yhdistetty kisa, kun lopulta kisaamassa oli 5 urosta ja 8 narttua. Mestaruuden vei pitkästä aikaa uros tasaisen varmoilla suorituksillaan ja kärkikolmikko erottui pisteissä melko selvästi, kaksi ensimmäistä saivat sertin. Kaikkiaan afgaaneille saatiin vain viisi SA:n arvoista suoritusta, lisäksi tuli kolme nollaa ja kaksi diskiä (yhteensä alkuerissä ja finaalissa). Keskeyttäneet eivät hukanneet viehettä vaan yksinkertaisesti lopettivat juoksemisen.
Rata oli 860m pitkä kumpuilevalla pellolla ja kunto tosiaan testattiin. Osa koirista (koko viikonlopun aikana) selkeästi hyytyi loppumatkasta ja viimeinen alamäkikin tultiin alas melko tönköin jaloin.
Oikein mukava viikonloppu siis takana, ensi vuonna taas uudestaan. Tässä vielä afgaanien kolmen kärki:
SMM -09 Scaramis Relax And Do It
2. Kirman Tahira
3. Yazakhan's Nightingale
Jos ei jaksa lukea inhimillistävää tekstiä koirista, kannattanee lopettaa lukeminen tähän.
Oona on tehnyt nöksähtämisestä ja mököttämisestä taitolajin. Joskus menee puoli tuntiakin, että se makaa mieltä osoittaakseen makkarissa nenä seinässä kiinni, joskus kuuluu lisäksi kamala IU IU IUUU -kiukuttelu, ja saattaa käydä kiljumassa ihan silmiin katsoenkin, kun jokin ei mene Neitikoiran mielen mukaan. (Toki Oona juttelee normaalisti hyvin paljon muutenkin.)
Maanantaina pakkasin kotipuolessa laukkua ja lähdin viemään kamoja eteisestä autolle. Oona oli kovasti lähdössä mukaan (tottakai), mutta nyt sanoin koiralle, että Oona jää tänne muutamaksi päivää hoitoon, ei tule. Häntä putosi alas ("flop"), koira katsoi suoraan silmiin, kääntyi kannoillaan ja ryntäsi yläkertaan. ...josta alkoi kuulua hirvittävä ulvonta. Suoraa huutoa, korkealta ja kovaa.
Allekirjoittanut seisoi eteisessä laukku jaloissa ja sekavin tuntein kuuntelin konserttia. Oona ei suvainnut tulla takaisin alakertaan kutsusta (ei vielä siitä kolmannestakaan), joten menin yläkertaan lepyttelemään draaman kuningatarta. HÄN katsoi suoraan silmiini ja ikäänkuin lävitseni... :D Ei irronnut hännänheilahdusta, eikä minkäänlaista leppymisen merkkiä. Jätäpä siinä sitten lapsukainen hyvillä mielin hoitoon.
Muutamaa päivää myöhemmin Neitikoira oli unohtanut kaunat ja voi millä ilolla Mamma otettiin vastaan! Häntä heilutti koiraa, puuskututti ihan ja oli mutkalle mennä koko afgaani.
Seuraavana aamuna veljeni heitti minut työpaikalle, Oona oli mukana. Asuntoni pihassa veljeni avasi takaoven ottaakseen koiran pois autosta. Mutta Oona oli nöksähtänyt. "Kun kerran Mamma ei ole siellä, niin en tule!" Koira oli istunut takapenkillä muutaman minuutin täysin reagoimatta tuijottaen ihan toiseen suuntaan nenä kiinni ikkunassa. :D (Veljeni varsin odotti, tuleeko koira ihan vain odottamalla...:D)
Voi kultapieni, Mamman oma pilalle hemmoteltu afgaanineiti. ♥ Ei se oo helppoo koirallakaan, ei. :D
Tänä aamuna koin sellaisen ihmeen afgaanini kanssa, että se on pakko kertoa. Ihan rehellisesti en ikinä olisi uskonut, että tällaista voi tapahtua, etenkään Oonan kanssa.
Oonalle ruoka on elämä, elämä yleensä ruokailua varten. Joka aamu nyt reilun viiden vuoden ajan on sama "taistelu". Kun olen annostellut kissoille aamuruuan, saan silmät selässä vahtia, ettei koira mene ruokailemaan myös. Ei siinä sen kummempia kahinoita tule, siellä kupilla on vain yksi (iso) suu enemmän ja kissoille ei käytännössä jää mitään.
Oonan kanssa on jo pitkään ollut tapana, että vasta luvan saatuaan se saa mennä omalle kupilleen. Vajaan sekunnin paikallaolosta lähdettiin, nykyään se makaa/istuu, kunnes sanon "ole hyvä". Tätä ei opeteltu brassailun tai kyykyttämisen takia, vaan ihan sen vuoksi, että Neitikoiralle täytyi saada malttia ruokailuun. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun se nuorempana hyppi kupin nurin kun olin laskemassa sitä eteen tms.
Samoin on yritetty sitä, että vasta luvan saatuaan saa mennä syömään kissanruuan rippeet.
Niin, tänä aamuna. Komensin koiran istumaan keittiössä ja siihen se jäi paikalleen tuijottamaan hypnotisoituneena, kun kissat ruokailivat. Itse valmistauduin töihin lähtöön, sekä laitoin kenkiä jalkaan ja eteisessä remmi kädessä huutelin, jotta aamupissalle pitäisi. Ulkoilu on toinen asia, mistä Oona pitää yli kaiken ja ehdin jo ärsyyntyä, että siellä se varmaan taas tyhjentää kissankuppia, kun selkäni käänsin, kun ei kerta jo ole vierellä.
Vaan vielä mitä. Keittiössä koira edelleen istui samalla paikallaan ja tuijotti nyt lautasella olevia jämäpaloja, kun kissat olivat lopettaneet ja hävinneet kuka minnekin. Se nytkähteli, mutta pysyi paikallaan ja niin mä hämmästyneenä kuiskasin: "Ole hyvä" ja koira syöksyi kupille tiskaamaan.
!!!
Mun koira, minun Oonani pysyi paikalla käskystä usean minuutin! Vaikka en ollut huoneessa! Vaikka edessä oli kissanruokaa! Vaikka kissat olivat jo päättäneet ruokailun! Minun Oonani odotti, että sai luvan mennä syömään!
Mitä kaikkea muuta tuolle onkaan mahdollista opettaa, jos tässä ruokailuasiassa on tultu tähän pisteeseen? Wau.
Juu, olen tietoinen, että huomenna saattaa taas ensimmäinen annos kissanruokaa mennä väärään suuhun, jos en pidä varaani, mutta tämä oli jotain niin speciaalia, jotta tästä pitää iloita ihan kunnolla. :) Minun hieno Neitikoirani! ♥
Allekirjoittaneella on viimeinen viikko mennyt huonoilla yöunilla ja ellen ole ollut valmiina valveilla, olen herännyt pieniinkin rapsauksiin. Mutta voi mitä näytelmiä välillä saakaan seurata!
Yleensäkin Oona uneksii herkästi. Muutama minuutti sen jälkeen kun on nukahtanut, jalat alkavat vipattaa, viikset väpättää. Yöllä heräsin pieneen "vyh vyh vyh vyyyyyh" ja "ih ih ih iiiiih" ääntelyihin ja koiran jalat sätkivät vimmatusti. Oona nukkui lattialla, vieressään kaksi kissaboxia, joiden päällä oli vielä silitysrauta ja sumutepullo. Unessa meno kävi kovaksi ja koira potkaisi pinoa, jolloin sai koko pinon niskaansa. Hetken aikaa se oli ällistynyt, että kukamitähän? Ei tosin tehnyt elettäkään noustakseen, vaan päätä hieman unisena nosti ja ympärilleen katseli. Sitten laittoi vain pään takaisin lattiaan ja jatkoi unia, silitysraudan ja boxin edelleen ollessa jalkojen päällä.
Hieman myöhemmin saman aamuyön tunteina koira oli tullut viereeni nukkumaan ja taas heräsin, kun alkoi kuulua tuttu vyh vyh vyyyyyn ja jalat tekivät taas työtä. Yhtäkkiä koira säpsähti ja kups vain, kun se lensi lattiaan siitä reunalta. Taas sieltä nousi istumaan ällistyneen näköinen koira. Sen silmät olivat tosin sikkaralla ja Oona maiskutteli unisena katsellen ympärilleen, mitä ihmettä taas tapahtui. Neitikoira yritti pompata takaisin sänkyyn, mutta hyppy meni ihan harakoille ja se tömähti reunaan rinta edellä, tasapaino meni ja taas se makasi lattialla. Oona huokaisi syvään, keskittyi ja viimein ponkaisi sängylle asti. Normaaliin tapaan se otti kolme pyörähdystä vasempaan, sitten toiset kolme oikeaan, ennenkuin lysähti syvästi huokaisten makuulle.
Muistan joitain vuosia sitten, kun Edi ja Oona nukkuivat vierekkäin. Oona aloitti unissaan tuon vyh vyh-ääntelyn, johon Edi heräsi ja luuli, että Oona oli nähnyt jotain ja haukkuen juoksi ikkunaan. Jolloin Oona heräsi ja luuli, että Edi näki jotain ikkunassa ja juoksi haukkuen sinne myös. Josta Edi innostui vielä lisää ja siinähän meni pieni hetki, ennenkuin sain koirille selvitettyä, että kukaan ei ole tulossa yhtään mistään. Siinä kaksi pöllähtänyttä seisoivat ja ihmettelivät, mitä juuri oli tapahtunut. Edi vielä takaisin sängylle mennessään sanoi hiljaa "vuh", (="mutta kun...")
Ja sekin on jäänyt niin hyvin mieleen, kun Edi otti päiväuniaan sohvalla ja syvässä unessaan alkoi ulvomaan. Käännyin katsomaan, mitä ihmettä, mutta koira makasi sohvalla silmät kiinni ja ihan kuono kohti kattoa ulvoi matalaa ulvontaa. Kun pari kertaa huhuilin, koira avasi silmät, ulvonta loppui kuin seinään ja Edi oli kertakaikkisen hämmästynyt. Katseli ympärilleen, ihmetteli ja katseli vielä. Ei voinut pieni koira käsittää, mitä oli juuri tapahtunut.
Vaan onnistuu se meillä kissoillakin. Kerran Viivi nytkähteli, viikset väpättivät ja tassut tärisivät. Yhtäkkiä sen karvat nousivat pystyyn koko selän matkalta hännänpäähän saakka ja se alkoi (edelleen täydessä unessa, siinä kerällä nukkuessaan) sähistä. Nenä oli ihan kurtussa, hampaat näkyvissä ja voi sitä sähinää! Ei todellakaan tullut mieleeni herättää kissaa kädellä silittelemällä, vaan menin kauemmaksi ja kutsuin Viiviä nimeltä. Kissa pompahti metriä korkealle ja oli ihan täydessä taisteluvalmiudessa. Ja voi taas kissan ihmetystä, kun näkyvillä ei ollutkaan mitään tavallisesta poikkeavaa. Hyvin hämmentyneenä se alkoi pestä turkkiaan ja vielä varmuuden vuoksi katsoi ympärilleen aina välillä, ettei unen mörkö ollut lähettyvillä.
Hassua, että edelleenkin joillain ihmisillä on vankka käsitys siitä, etteivät eläimet näe unia.
