Oona MEJÄilee

Hitaasti, mutta varmasti tämäkin harrastusmuoto meillä etenee...
Tein Oonalle sen (muistaakseni) neljännen verijäljen, ensimmäisen tälle kesälle.

Jälki oli nyt suora, siinä oli yksi makuu suunnilleen puolessa välissä.  Nyt tein jäljelle pituutta reilun sata metriä ja se kulki läpi tiheän pusikon. Siinä selvitettiin, onko Ladylla halua työskentelyyn vai viekö mukavuus voiton. En halunnut laittaa (ehkä hankaloittavaa) kulmaa nyt tuohon. Oikeasti MEJÄ:stä jotain tietävät saattavat olla toista mieltä?
Jäljellä oli ikää reilut 15 tuntia.


Oona laittoi heti nenän maahan käskyllä Eeeees. (Etsi -sana vaihdettiin sinnepäin olevaksi erotuksena, onko tarkoitus etsiä maasta nameja vai jälkeä.)
Se tutki huolella aloituspaikan ja lähti määrätietoisesti eteenpäin. Melko pian se alkoi seurata nenä maassa jälkeä noin metrin sivussa, mutta kuuluu asiaan: tuulen yms. vaikutuksesta jäljen haju voi kulkea jopa 5 metrin päässä. 


Makuupaikalla se leikkasi välittömästi takaisin tarkalleen ko. paikalle. Se nuuski paikan erittäin huolellisesti ja löysi muutamat namit maasta. Tuolla tavoin saadaan koiralle enemmän tarkkuutta makuun ilmaisuun, mutta epäilin, jääkö Oona nuohoamaan paikkaa namien toivossa minuuteiksi. Ei jäänyt, vaan se lähti jatkamaan oikeaan suuntaan erittäin päättäväisenä ja reipasta kävelyvauhtia. 

Tultiin pusikon reunaan, jonne se sukelsi epäröimättä. Vielä muutamia metrejä ja se pysähtyi loppumakuulle, jossa odotti palkka ja sai allekirjoittaneelta isot kehut.


Okei, edelleenkin tosi lyhyt pätkä vs. esim. alokasluokan 900+ metriä. Mutta olen tosi tyytyväinen, Oonalla oli tuossa työskentelymotivaatio korkealla! :)

Viime kesänä oli pienesti toiveena, että jopa kokeeseen asti joskus. Mutta nyt alan olla sitä mieltä, että tämä saa olla ihan vain minun ja Oonan aktivointia ja puuhastelua, eipähän tarvitse stressata, tekeekö kaiken nyt ihan viimesen päälle oikein. 

O-tytöt goes Kauppi

Kauden ensimmäiset ratatreenit Tampereella Kaupissa ovat takana. 

Ensiksi radalle pääsi Oona, muutaman vuoden tauon jälkeen. Oonalle otettiin 480m:n kopeista etusuoran veto. Hävettää melkein sanoa, mutta olipa herkkä hetki, mä jouduin tosissani pidätellä itkua. Oli hiukan tunteet pinnassa, kun huomasin, miten tohkeissaan Oona oli ratailusta piiiiitkän tauon jälkeen. :) 

Oonaa oli hankala pidellä kopin takana ottaessani siltä pantaa pois: Oli kamala kiire koppiin!! :) Se sujahti sinne etuveräjään kiinni, kuten aina nuorempanakin, mä laitoin takaluukun kiinni. Se raapi ja tömisytti veräjää etutassuillaan ja töni kuonollaan kiihkeästi haukkuen! "Tule jo pupu sieltä!" Vieheen lähestyessä se niiasi ja hiljentyi odottamaan... Oona on aina ollut erinomainen kopistalähtijä, niin nytkin. Ja jälleen se juoksi välittömästi sisäkaiteeseen kiinni ja juoksi erittäin mallikelpoisesti etusuoran verran, tökkäsi pudonnutta viehettä ja jäi odottamaan minua häntä heiluen. Voi kulta rakas! :) 

Omegan kanssa jänskätti. Jänskätti tosi paljon! Mitä ihmettä tulee joskus meidän kisaamisesta??? Valeraskaus on loppupuolella, joten suuria odotuksia ei ajan kanssa ollut. Kunhan saadaan ratatreeniä, harjoiteltua vähän ailahtelevaa koppikäyttäytymistä varmemmaksi ja saadaan kauden pohja-aika, mistä lähteä kehittämään. 

Omega alkaa olla kerta kerralta vaikeammin pideltävä vuoroa odotellessa. Näytin sille yhden lähdön ja olipahan show. Se pyöri kuin väkkärä, peruutti, teki hyppyjä eteenpäin, yritti sinkoilla sinne tänne, huusi, hyppi minua päin ja teki kaikkensa, että pääsisi radalle NYT, eikä hetken kuluttua. 
 
Juoksu näytti jotenkin "löysemmältä", mitä viime vuonna. Se ei juossut kaarteita kiskossa kiinni, vaan tasaista keskilinjaa alusta loppuun. Videoin juoksun ja onhan sitä nyt katsottu ja analysoitu moneen kertaan. :D Ja ennenkaikkea siitä sai suht tarkan ajan matkalle: 
280m 17,10 sek. *tuuletusta!*
Ihan huippuaika Omegalle tähän saumaan! On se hemmetti, jos ei virallisestikin aliteta 17 sekuntia tämän kauden aikana... ;)

Videolla kuuluu hauskasti Omegan ärtyisä RÄYH!, kun viehe putoaa ja Omega jarruttaa. :D 


Lopussa tosin kävi tyhmästi, kun Omega ehti odotella minua hetken vieheellä ja bongasi keskialueelta linnun ja lähti ajamaan sitä. Kirmasi linnun perässä 480m:n kopeille ja palasi sitten samaa tietä minun luokse. Äh, iski kauhea ahdistus: kun ei nyt saisi tuosta mitään tyhmiä juttuja mieleensä tulevissa treeneissä/kisoissa. 
Mutta jos jotain positiivista, niin kunto kesti oikein hyvin! Palautui aika kivasti ja kotona hilpatti lähimetsän polulla palauttavalla kävelyllä automatkan jälkeen kevyen tasaista ravia. 


On mulla huipputytöt! :)

Kaunista katsoa

Vauhdikasta menoa hiekkakuopalla! Omega sai hirmuisen hepulin, kun tuuli puhalsi hiekkaa liikkeelle. Tokihan siinä greyhound halusi välittömästi kokeilla, kumpi kulkee nopeampaa.


Kyllähän tätä kuvaa on metsästettykin, laukka-asennon toinen ääripää. Tästä näkee, miten lujaa todella mennään. :)

'
Ja tässä taas mallikuva siitä, miten niveliä koetellaan tuossa vauhdissa. Katso miten ranne taittuu. Tämän vuoksi jäykät ranteet ovat mielestäni (vintti)koiralla kauhistus, ne vain eivät voi kestää.

"When running, greyhounds spend 80% of their time in the air. It is as close to 'flight' as a land animal can get..." 
Tuo lause on jäänyt mieleeni ja kuvaa tätä hengästyttävää menoa upeasti.

 












Noonalii hassutteli ja hömpsötteli myös. Jopa ihan itsekseen! Syöksyili pikkulintujen tai tuulessa kieppuvien lehtien perään. Tai muuten vain hilpatti rinteessä ja nautti ulkoilusta.

  












Olipas onnekas sattuma, kun kuopalla olivat samaan aikaan myös Nadia, Linnea, Vivi, Harmi, Kirppu, Pepsi ja Kiusa. Jo alkoi löytyä vauhtia! (Nojuu, myös sitä kannoilla löntöstelyä väliajoilla...)


Iso lätäkkö oli tosi pop!

Greyt paahtoivat välillä varsin vaarallisen näköisesti menemään. Täysiä vain ja taaksepäin katsellen..! X/ Mutta mikäs siinä, kun sen osaa. Minäkin osaan jo laittaa silmät kiinni, kun alkaa meno huimaamaan. 

 

On se helppoo. Katsokaa, mikä loikka Omegalta jyrkkään ylämäkeen kiven yli! Mahtaa olla mieletön tunne.  

Muuten vain kiva kuva osasta porukkaa. 

Ettepä usko, miten haikea tunne tuli tästä kuvasta. 
Kaksi afgaania... Oh ja voih. Tuntui heti tämän kuvan nähtyäni siltä, että sydän pakahtuu. :) Hassua. Mutta jotenkin näytti vain heti niin omalta. 

...vaikka eihän se näyttäisi hassulta tällainenkaan kaksikko itsellä. ;)
Olispa se oma tupa ja isosti pihamaata, ei tarttisi vain haaveilla. :) 

Hauska värisuora. :D

Afgaani vs. petäjä

Piti se tämäkin päivä nähdä, afgaani veti ihan huolella lipat. 

Olimme kevätretkellä Leivonmäen kansallispuistossa (ihanat reitit, kannattaa käydä!) ja taukopaikalla koirat kävivät järvivedessä kahlaamassa ja makoilemassakin, siitähän seuraa yleensä the hepuli. Eli päätöntä juoksemista, ankaraa kiihdyttämistä ja tiukkoja käännöksiä. Grey edellä, afgaani perässä. Niin nytkin. 

Jotenkin Oonalla meni jalat solmuun (tapahtui tosi nopeasti, mutta ihan siinä tasamaalla sotkeutui kinttuihinsa) ja täydestä vauhdista se veti nenälleen. Etujalat menivät suorana kropan alla ja afgaani liukui menemään pää edellä maassa reilu pari metriä ja tömäytti päin mäntyä! Ehdin säikähtää tosi paljon, koska vielä törmäyksessä vauhtia oli ihan hurjasti ja pää ihan retkahti sivuun, kun loppu koiraa tuli perässä.

Noh, Oona on Oona: ei kiljumista, ei parkumista, vaan afgaani selvitti itsensä ylös alta aikayksikön ja lähti samaa vauhtia Omegan perään. Oletin, ettei siis sattunut kovin pahasti ja huokaisin helpotuksesta. Onhan niitä vinttikoiria, joilla on mennyt niska poikki tuollaisessa tilanteessa. 

Kun vihdoin koirat malttoivat asettua (sen jälkeen, kun järvessä oli jälleen käyty viilentäytymässä ja tankkaamassa), tsekkasin Oonan läpi. Ei aristuksia, mutta kuonon vieressä, silmän alla oli parista kohtaa iho rikki ja verillä. Muistelen, että saattoi olla ensimmäinen kerta, kun afgaanilla rikkoutui iho ns. normilenkillä. Pari tassupakettia on joskus tehty (koko 20 vuoden "afgaaniurani" aikana), Oonalla on kerran tikattu jalkaa pentuna kun se juoksi kotona ison posliiniruukun läpi.

Tästä voi todeta, että ehkä oli iso vahinko enemmän kuin lähellä. Toki minulla on erittäin hyvä mielikuvitus ja kaikki mahdolliset variaatiot onnettomuudesta pyörivät mielessä. :D Mutta greyn kanssa noihin naarmuihin on kovin tottunut, afgaaneilla sitten täytyy osua jo lujemmin, ennenkuin näkyvää vahinkoa tapahtuu. Mutta tekevälle sattuu. :)

Loppuun vielä muutamat kuvat. Rallattelukuvat ikävä kyllä eivät onnistuneet, kun oli puolipilvistä ja olin kittilinssin kanssa matkassa. 

Tässä sellainen perusnäkymä afgaanista metsässä. Välillä on pakko nyppiä enimpiä risuja pois, että koiraparka pääsee liikkumaan kunnolla. Autolla otetaan sitten astetta nuukemmin, loput sitten kotona kun turkki on kuivunut. Ei ole siis katastrofin aineksia, vaikka moni haukkookin henkeään meidät nähdessään. :D 

Hirrrwwween, hirrwwween ihanaa, kun on kesä!

Ja lopuksi vielä varsin harvinaislaatuinen kuva meistä yhdessä! Ainahan minä olen siellä kameran takana. Mamma ja O-tytöt. ♥