Sairaslomailua

Piti se tämäkin oppia kantapään kautta.

Oonaa ja Omegaa juoksuttaessa en ole ikinä pitänyt kennelkoppia. Kun ne leikkii niin nätisti, kumpikaan ei kuumu ja hammastelu ei ole totista.
Mutta ei se muuta tarvitse, kun greyn nahka sanoo räks ja poks.













Olisin jopa luullut, että oli tapahtunut kunnon haukkaus, ellei kaikki olisi tapahtunut ihan silmieni edessä: Koirat juoksivat rinnakkain ja normaaliin tapaan välillä hammastelivat ja tönivät toisiaan. Oona nappasi karkaavaa Omegaa kyljestä (nivusesta) ja ehdin nähdä, että jälki tuli. Mutta sekuntia myöhemmin, kun Omega ponnisti eteenpäin, ihoon repesi kämmenen kokoinen jälki! Sitä seurasi sydäntä särkevä huuto ja grey kieppui paniikissa pitkin rinnettä. Oona pysähtyi kuin seinään ja oli ymmällään. Kun Omega hetken kuluttua oli rauhoittunut, hänen mielestään ei ollutkaan mitään hätää ja se tuli härkkimään Oonaa uuteen ralliin! Ja minä juoksen puolipaniikissa koiran perässä, että tänne jumalauta!! Autolle oli matkaa reilu kilometri, kaupunkiin puoli tuntia. Mistä lääkäri (kuka lääkäri!?) ja olikohan se puhelin edes matkassa?

Pääsimme eläinlääkärille tuntia myöhemmin ja koira kursittiin kasaan. Nahasta oli leikattu pari riekaletta pois ja ihoa riitti juuri ja juuri ommeltavaksi.














Haava on tosi huonossa kohti ja tässä saakin sitten toivoa parasta, että paranemisprosessi tapahtuu sujuvasti. Potilas nukahti uudelleen, kun tultiin kotiin, mutta ainakin ensialkuun näyttää ihan lupaavalta sikäli, että reipas reihaundi olisi muka itse hypännyt pois autostakin! Hoitotoimenpiteet helpottuvat, kun koira on luottavainen ja käsiteltävissä.

Seuraavat pari viikkoa ainakin tiedossa on siis remmilenkkeilyä. Omegalle pitää kehittää paljon touhuttavaa, jotta se voi purkaa energiaansa siten, nyt kun juoksuaskelia ei voi ottaa. Sängylle hyppääminen on myös estettävä. (Nukutaankohan me siis seuraava yö siskonpedissä olkkarin lattialla..?) ...mistä voidaan johtaa juttu siihen, että pientä potilasta luultavasti (hyvin todennäköisesti :D) hemmotellaan jonkin verran tulevina viikkoina. Etenkin kun takaraivossa pyörii se ajatus, että tämä kaikki olisi voitu estää yhdellä kennelkopalla. Muistuttakaa minua tästä, jos joskus näette nämä kaksi rallattamassa ilman koppaa.

Kesän ensimmäiset maastoharkat

Oona aloitti huudon jo siinä vaiheessa, kun auto pysähtyi ja se kuuli mönkkärin äänen ja näki ihmiset ja koirat pellon laidalla. Se tiesi välittömästi, mitä tänne oltiin tultu tekemään. Ovesta se yritti rynniä väkisin pellolle, vaikka yleensä se odottaa lupaa hypätä alas. Ja sitten kun yritettiin lähteä peltoa kohti vuoronumeroa laittamaan, koiralla oli julmettu nelivetoryömiminen päällä.

Omega puolestaan oli niin ÄÄÄÄÄRETTÖMÄN iloinen ja onnellinen, kun joka puolella oli suukoteltavia ihmisiä ja uusia ystäviä, kaikki olisi pitänyt päästä tervehtimään! HyppypoNppu hyppypoNppu... Siinähän sitä oli pitelemistä.

En ihan muistanut, mitä sirkusta kahden koiran kanssa kulkeminen on harjoituspaikalla... Autolta oltiin kuljettu vajaa 200 metriä, kun allekirjoittaneella olivat kädet jo maitohapoilla.

Mutta sitten Omega vakavoitui.
Mikä on tuo juttu, mikä vilistää pellolla?! Ja kaikki kaveritkin sinne tiiviisti tuijottivat, osa huusi ja riuhtoi perään. Unohtui Omeltakin pomppimiset ja pikkulikka oli ihan tohkeissaan! Ja kun isosisko Oonakin vain huusi ja yritti sen muovipussin perään, niin senhän TÄYTYI olla jotain äärettömän mielenkiintoista.

Itse harjoitussuoritukset onnistuivat molemmilta oikein mainiosti.
Oonalle vaihdoin vieheeksi oman ketunkarvan, jotta saaliina on jotain muuta kuin muovisuikaleen härpäkkeitä. Koiraa lähettäessäni olin lentää nenälleni, Oona kun melkein ryömi eteenpäin matalana vetäessään ja olipahan vaikea pidellä. Olisi pitänyt kehua enemmän, mutta lähinnä ulos tuli ähkäisyjä, kun yritin pitää tasapainoni... XD

Viimein liikkeelle! Alun Oona otti hyvin ja sitten tapahtui se suurin ihmetyksen aihe: Viehe kulki kohti pellon nurkkaa, jossa se kiersi pienen puun ja jatkoi reunaa myöten vasemmalle. Ja Oonapa ei ennakoinut ja juossut viehettä vastaan, vaan täysin oikeaoppisesti seurasi nurkkaa myöten! Koska ennen tuollaista on tapahtunut? 4 vuotta sitten? Olin aidosti hämmästynyt ja varsin tyytyväinen: tauko on todella tehnyt hyvää. Mutkan Oona otti vähän varovaisesti ja kysymys lähinnä kuuluu, muistaako se viime kesän tiukan mutkan volttaukset vai onko jossain lihasjumeja?

Lopun se tuli myös hyvin, tosin loppupätkällä juoksussa näkyi parin viimekuukauden löysäilyt ja lihaksissa varmasti tuntui. Mutta matka oli oikein passeli, kuten etukäteen ajattelinkin. Tuollaista pätkää se juoksee helposti Omegan kanssa rallia ja sikäli ei joutunut juosta loppua "verenmaku suussa". Viehe pysähtyi ja Oona tarrasi kiinni karvaan. Mä otin karvasta kiinni myös ja Oona taisteli vastaan, vaikka mä miten riepottelin ja nostelin. Oona palautui juoksusta oikein hyvin, suurin puuskuttaminen loppui nopeasti ja se otti vesiannoksen aina tarjotessa.
HIENOA OONA!

Omegalle otettiin ensimmäiset vedot käsivetovieheellä maastotreenien lopuksi.
Ensimmäinen veto oli melko lyhyt, ihan että näkee, miten koira reagoi. Omega seisoi korvat pystyssä ja vähän ihmeissään katseli, mikä on tuo juttu. Kun viehe nykäistiin liikkeelle, Ome empi hetken (siis sekuntin luokkaa...), mutta sitten hieman Mamman avustuksella lähdettiin yhdessä perään.

Toinen veto oli pidempi ja Omega tiesi nyt homman nimen. Se seisoi jännittyneenä, kun kysyin "mikä sssshiellä on?? Onko sssshe kissssha?" Se lähti oikein hyvin perään ja nyt juoksussa ei näkynyt yhtään epäröintiä. Vieheelle se vähän antoi kyytiä, mutta toisaalta ne siellä kauempana odottelevat uudet kaverit olisivat kiinnostaneet myös... Jätimme toistot siihen, sillä koiralla oli ollut jonkin verran jo odottelua ja energiaa oli varmasti kulunut yleiseen töhöttämiseen. Viikonloppuna on luvassa lisää käsiviehetreeniä, nyt rauhallisessa ympäristössä, jotta koira voi keskittyä siihen omaan työhönsä.

Aurinkoa ja lämmintä, samanhenkistä ja mukavaa seuraa, innokkaita ja kauniita koiria. Ei hassumpi harrastus. :)

ps. Ilmoitusluontoisena juoruna, että Omegalla taitaa olla jotain sutinaa Onyx-afgaanin kanssa. Onyx nuoli Omegan korvat hyvin huolella, moneen kertaan ja ai että kun Omega oli niiiiiiin coolisti, silmiään siristellen ja oikein tärkeän näköisenä. ♥

Luonnetesti 16.5.

Sa-Fa järjesti ensimmäisen luonnetestiviikonlopun afgaaneille 15.-16.5. Helsingin Oulunkylässä. Tuomareina olivat Riitta Lehmuspelto (afgaaniharrastaja hänkin) ja Bengt Söderholm.

Perustietoa luonnetestistä löytyy mm. täältä:
http://www.dogsports-online.com/lte/esittely.htm

Kyllä jänskätti ajella, mielessä ehti käydä kaikenlaista! Mutta 12 tuntia ja 600 km myöhemmin allekirjoittanut on yhtä hymyä, sillä Oona suoritti testin erittäin mallikelpoisesti. ♥

Juuri ennen meidän vuoroamme testiä suorittanut afgaani pelästyi räminätynnyriä todella paljon ja minä nieleskelin itkua, mihin ihmeeseen minä olen tyttöäni tuomassa. Että siitä lähdettiin...

Laitan videon Oonan testisuorituksesta esille, kunhan löydän datakaapelin jostain... Lämmin kiitos Tuuli Koivumäelle kuvaamisesta!

Testi alkoi tuomarin tervehtimisellä, hän kyseli koirasta perusjuttuja ja lopuksi rapsutteli Oonaa, joka vasta pienten kehujen jälkeen astui itse askeleen hillitysti eteenpäin. Hyvin tyypillistä afgaanille tietysti.

Seuraavaksi oli leikkituokio Oonan lempparilelulla, kuminauhan päässä olevalla ketunkarvalla. Vaan blaah niinq1! Vähän Mamman mieliksi Oona käytti karvaa suussa, mutta siinä se. Nyt ei jaksanut innostua. Mutta sanoinkin tuomarille, että tää riippuu nyt sitten ihan tuulen suunnasta...

Seuraavaksi oli kelkkakoe, jossa koiraa kohti vedettiin narulla kelkan päälle kyhättyä ihmishahmoa. Oona reagoi hahmoon lähes välittömästi, mutta kun kelkka pysähtyi, Oona meni omatoimisesti melkein välittömästi katsomaan, mikä kumma se oli. "Kelkan pesä" eli mistä kelkka lähti liikkeelle, ei kiinnostanut laisinkaan ja kun vielä käveltiin kerran kelkan ohi, Oona taisi tuumata, että tuo nyt on jo nähty.

Seuraavassa osiossa kävelin Oonan kanssa eteenpäin, kun sermin takaa tuli esiin uhkaavasti lähestyvä tuomari, keppiä heilutellen. Jälleen Oona reagoi heti, murinalla ja lopulta haukulla jota ensin urheasti teki edessäni. Kun tuomari vain lähestyi, Oona siirtyi taakseni. Kun tuomari heitti kepin pois ja alkoi jutella ystävällisesti, Oona ei olisi halunnut tulla pois selkäni takaa. Siinä vaiheessa jätin koiran tuomarille ja menin pienen matkan päähän. Kutsuttaessa Oona tuli hienosti suoraan luokse. Heh, se kyllä rimpuili heti perään, mutta tuomari odotti, kunnes Oona antoi silitellä.

Mm. temperamenttia kuvattiin testissä, jossa koiran tuli kävellä pitkällä hihnalla (=tilaa reagoida) kanssani kapeahkoa lauta-aidan reunustamaa kujaa pitkin. Juuri kun koira oli ohittanut haalarimytyn, se kiskaistiin vinssin avulla ihmismuotoon. Jos koira halusi, se sai käydä nuuskimassa heti haalaria. Oona reagoi ryntäämällä eteenpäin, mutta ei juuri jäänyt miettimään asiaa. Kuten yleisöstä sanottiin testin jälkeen: "häntä nousi heti takaisin ylös."
Heti kujan jälkeen peräämme laskettiin vierimään telineeltä rämisevä tynnyri. Jälleen Oona reagoi aivan oikeaoppisesti pakenemalla, mutta ei sinkoillut sinne tänne vaan melkein heti kääntyi katsomaan, mikä juttu se oli. (Niin, eihän se kotonakaan juuri reagoi, vaikka makaa keittiön lattialla jaloissa ja multa putoaa pelti pään viereen...)
Vielä sama kierros ilman häiriöitä ja tarkkailtiin, kuinka koira on palautunut. Oona ei välittänyt tuon taivaallista. Itse kuvittelin, että se olisi muistanut ja reagoinut, mutta eihän nyt Oona...

Pimeä huone -testissä on todellakin melkein säkkipimeä huone, jonka lattialla oli mm. pressu. Esteenä oli pari sermiä, joiden taakse minun piti mennä odottelemaan koiran reaktiota. Yhden sermin vierellä oli toinen tuomareista, toinen tuomareista päästi koiran hetken kuluttua perääni. Itse testin aikana ajattelin, ettei tämä nyt mennyt ihan niinkuin piti sillä Oona jäi ovensuuhun. Itseasiassa olin kuvitellut, että Oona olisi marssinut suoraan luokseni. Testikuvauksessa kuitenkin kerrotaan, että tärkeintä ei ole missä ajassa koira suoriutuu huoneen poikki vaan pääasia on, että koira liikkuu ja toimii koko ajan. Ja mitä tekee minun Oonani. HAUKKUU! KOMENTAA! "Mamma heti tänne! Minä en ole tulossa sinne! Tule TÄNNE!" Minä pyysin huoneen perältä, että tule tänne ja koira riiteli vastaan. Tuomari sanoi, ettei kyse ollut pelokkuudesta, sillä koira ei arastellut yhtään pressupintaa vaan hyvin määrätietoisesti oli teputtanut paikallaan (polkenut jalkaa maahan, kuten kotona... eh...) ja käskytti Mammaa esiin. Tuomari oikeastaan todeten sanoi, että tää koira taitaa käskyttää kotonakin... :D

Terävyyttä mitattiin testillä, jossa Oona laitettiin lyhyeen remmiin seinään kiinni ja minä poistuin paikalta. Pian esiin tuli uhkaileva tuomari. Tuomari sanoi, että Oona halusi oikeastaan sulkea silmänsä ja olla kuin mitään ei olisikaan. Oona palautui nopeasti, antoi tuomarin käsitellä ja sykekin oli ihan ok pelottelun jälkeen.

Lopuksi oli vielä suhtautuminen ampumiseeen. Laukausvarma, kuten uskoinkin.

Tuomarin kommentteina oli mm. "hyvin tyypillinen afgaaninarttu", "taisi olla tälle koiralle vain vähän erilainen iltapäiväkävely" ja "hermorakenne kyllä on kunnossa".
Lisäksi minulle aivan uutta (:D) oli Oonassa se, että se kuulemma todellakin ajattelee, ennenkuin toimii. Tuomarit sanoivat, että jokaisessa kohdassa koirasta näki, että NYT se tekee jotain. Häntä nousi pystyyn ja ryhti nousi juuri ennenkuin se toimi.

Testin yhteispistemäärä oli 155, josta osasuoritukset menivät seuraavasti:
TOIMINTAKYKY +1 kohtuullinen
TERÄVYYS +1 Pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
PUOLUSTUSHALU +1 Pieni
TAISTELUHALU +2 Kohtuullinen
HERMORAKENNE +1 Hieman rauhaton
TEMPERAMENTTI +2 Kohtuullisen vilkas
KOVUUS +1 Hieman pehmeä
LUOKSEPÄÄSTÄVYYS +3 Hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
LAUKAUSPELOTTOMUUS +++ Laukausvarma

Kyllä, Mamma on Noonasesta todella ylpee! ♥

Se olisi kesä nyt!

On tätä odotettukin.
Afgaaninomistajalle ei ehkä sitä helpointa aikaa, mutta en valita. Kolmekymmentä astetta lämpöisempää ja lenkillekin pääsee taas lähes mihin vain, eikä tarvitse välillä rämpiä metrisessä lumihangessa. Yyyyh, en halua edes muistella!

Järvenrannassa on usean metrin levyinen sula kaistale ennen jäätä, joten ajattelin olevan turvallista jälleen kulkea rantapolkua, kun koirat eivät tottumuksesta pääse enää juoksemaan (heikoille) jäille, vaan on vesi vastassa.

Wroooong!

Omega bongasi jään pintaa pitkin liitelevän lokin ja sitten läks. En ollut vielä huolissani, kun koira pärskytti vedessä menemään, Oona tekee samoin myös. Mutta kun vesi syveni ja koira vaihtoi hyppimisestä uimiseen, Omega sai huomioni. Kun vastaan tuli jääsohjoa ja viimein jäälautta, jonne koira yritti punnertaa itseään, järvellä raikui OOOMEEEGAAAAAA!!! (Älä ikinä huuda vinttiä pois saaliin perästä. Paitsi silloin kun...)

Sata kauhukuvaa mielessä ja vielä hetki, ja allekirjoittanut olisi lähtenyt kahlaamaan hyiseen veteen myös. Onneksi lokki kaarsi jo takaisinpäin, ja koira seurasi tiukasti katseellaan seuraten perässä. Rannalle päästyään lokki oli kadonnut ja uintireissu virkisti sen verran, että Omega sai todellisen vesihepulin ja säntäili vain menemään edes takas, rinnettä ylös alas.

Mitä teki Oona kaiken tämän aikana?
Hyvin onnellisena makasi rantavedessä kaulaa myöten, nautiskellen otti lipaisuja järvivedestä, puhalteli ja katseli, että siellä se kakara menee.

Oona kävi "uimassa" useaan kertaan saman lenkin aikana. Välillä nuuskutteli rantakaislikkoa ja spurttaili Omegan kanssa kangasmetsässä. Vielä pieni piehtarointi hiekalla ja siinähän mulla oli äärimmäisen kaunis koira!
Ja aatella, että se toinen oli kotiin päästyämme jo ihan kuiva ja vain parit hiekanmuruset pyyhkäisin harjalla pois!

Oonan kiimanjälkeisestä ajasta sen verran, että jos juoksuaika oli tuskaa, niin valeraskausaika päästiin hiukan helpommalla. Karvaa on pudonnut se normaali määrä massusta ja kyljistä. Onhan se laiska ja flegmaattinen, mutta ei niin paljoa mitä yleensä. Pari kertaa mä olen lenkillä ylämäkeen koiraa vetäessäni tainnut sihahtaa, että voitko kävellä itse, mä en jaksa vetää enää! Ja kun Oona tajuaa, että ollaan lähellä kotia tai autoa, askel muuttuu kevyeksi ja koira lähes tanssahtelee.

Ja vain kerran Oona lyyhistyi tielle makaamaan, eikä noussut kävelemään, vaikka vedin remmistä. Ei auttanut taikasanat HERKKU tai KISSSSSSA. Kaula vain venyi ja korina kävi. Ihan pisteeksi koira kierähti selälleen, makasi x-asennossa ja sieltä katseli, että mitäs meinaat tehdä nyt!? VETELÄ koira kainaloon ja menoksi. Tietysti Oona osaa valita paikan niin, että siinä on aina yleisöä, jota tämä episodi huvitti oikein paljon. Naapuri ihasteli, että "voiiiii, eikö se halua kävellä. Ja noin osaa olla. Voiii, hih hih."

Voiii, toden totta. Mutta kyllä se tästä kohta helpottaa.
Luonnetesti olisi parin viikon kuluttua ja toivottavasti koira ehtii normalisoitua siihen mennessä. Harmittaa, että testi tulee juuri tähän aikaan, mutta minkäs teet. Mittaa siinä koiran taistelutahtoa, kun sitä ei voisi vähempää kiinnostaa. :D Hiukanko jännittää.
Mutta raporttia seurannee.