Oi kuusipuu...

Olemme lomailemassa maaseudun rauhassa keskellä-ei-mitään ja kyllähän tässä on naatittu. Ihanaa hiljaisuutta, peltoja missä on tilaa koirien temuta ja ennenkaikkea: Paljon lunta ja lisää tulee koko ajan! Tämän talven ensimmäinen talviretki on tehty ja kyllä kuuma kaakao luonnon keskellä voikin maistua hyvältä!

Täydellinen joulukuusikin löytyi viimein, kohtuullisen läheltä jopa eikä sitä tarvinut tänä vuonna vetää perässä verenmaku suussa monen kilometrin matkaa. Tuossa se ilahduttaa nyt koristeltuna kissoja. Koristeluun meni taas aikaa kohtuullisen paljon ja työtä piti tarkistella välillä läheltä, välillä kaukaa, että koristeet asettuvat harmonisesti. ...On harmonia kohta kaukana, kun kissat järjestävät koristeita uudelleen. Osa koristeista on ilmiselvästi kuuseen sopimattomia, kun yhä uudelleen ne näperretään irti ja pyöritellään sohvan alle piiloon. Nappula ottaa aika ajoin nyrkkeilyharjoituksia alaoksien palloihin, kerran nappasin kuusen kiinni hetkeä ennen kaatumistaan, kun Nappula oli lähellä latvaa menossa ja kuusesta kattoon menevä siimalanka meni poikki. Nyt kuusi on kiinni katossa pakettinarulla, jospa nyt kestäisi. Kissat lisäksi rakastavat kuusen juurella olevaa hämyisää tunnelmaa ja makoilevat kylmällä kaakelilattialla pitkiäkin aikoja, mikä ilman kuusta olisi kyllä tavatonta. Pitääköhän sinne laittaa jokin alusta?
Kuusenjalkabaari on myös hyvin suosittu ja etenkin Veronica juo vettä ihan huvikseen. Ottaa muutaman lipauksen, sitten vain hengailee ja kohta taas maistaa vettä.

Pari päivää täytyy käydä töissä, mutta sittenhän tätä lomaa on Loppiaiseen saakka. Aika uskomatonta, että MITÄÄN pakollista tekemistä ei ole. Jos nyt saisi aikaiseksi lukea hyllyyn kerääntyneitä kirjoja tai saada valmiiksi keskeneräisenä roikkuneita öljyväritöitä?
Pääasia kuitenkin, että saa levätä ja kerätä voimia kevätjaksolle, josta tulee kyllä koulun puolesta olemaan hulinaa. Joka tapauksessa...

Lolavia ja vaakkuja

Tänään nähtiin taas yhteiskunnan vihollinen nro 1: LOLAVA! Hitto vie, että oli taas sähäkkä parisekuntinen. Koirat käveli rauhassa mun edellä remmissä ja yhtäkkiä orava juoksi mäen alta suoraan siihen meidän nenän eteen. Ihan jokainen (myös se orava) jähmettyi 0,25 sekunnin ajaksi (juuri sen verran, että remmistä kerkeää saada otteen) ja se oli menoa sitten. Orava sanoi SÄK SÄK ja lähti juoksuun, molemmat koirat riuhaisi perään. Alamäki, jäinen maa ja lenkkarit on sellainen yhdistelmä, että mä lensin välittömästi persuuksilleni ja siinä sitten hissaannuin jonkin metriä koirien perässä. Edikin kiljahteli, kun lolava karkaa ja mamma ei päästä perään, Oona tietysti huusi suoraa huutoa. Pahaksi onneksi orava kipaisi lähimpään puuhun ja mä en meinannut päästä ylös, kun koirat edelleen riuhtoivat ja mä olin nyt mahallani maassa pidellen remmeistä kiinni. Tietysti ne olisi voinut päästää irtikin, kun siihen puun alle ne olisivat rynnänneet, mutta kun ovat mulla samassa remmissä, niin en uskaltanut, ettei toisella irtoa pää, jos toinen rykäisee toiselta puolen puuta. (Hassua, miten paljon ajatuksia ehtii käydä läpi noin pienessä ajassa.)

Mutta hyvin kävi: ei suurempia osumia kellekään (häntäluu vähän hellänä allekirjoittaneella), housut ehjät, koirat tallella ja orava hengissä, joten jatkettiin matkaa. Jostain syystä en kehdannut paljolti katsoa, oliko viereisen kerrostalon parvekkeilla paljonkin porukkaa sirkusta katsomassa...

Jos jotain hyvää yrittää tästä etsiä, niin eipä ole loskaa eikä rapaa. Maa on jäässä ja luntakin jokunen sentti ja siihen olemme kovin tyytyväisiä. Se oli vain aika etsiä mummonastat jemmasta. Kahdesta asiasta talvilenkkeilyssä en luovu: Mummonastoista ja otsalampusta.

Lammen rannalla nähtiin viitisenkymmentä sorsaa. Voi että ne onkin ehania ja symppiksiä otuksia. Oona oli taas ampaista perään kun näki pientä liikettä rannassa, mutta kun tajusi, että ne on vain vaakkuja, mielenkiinto lopahti. Vaakut kun ovat joskus varsin pelottaviakin, kun koko porukka kovasti kaakattaen alkaa vyöryä kohti jos ruokaa niille viemme.
Edi taas oli ihan hassu. Ikinä se ei ole ennen niistä suuremmin välittänyt, mutta vaan kuinkas kävikään nyt: Yksi vaakkupariskunta oli maalla, lähimpänä meitä ja Edi alkoi väijymään: Se painui hieman kyyryyn, pää painui alas, samoin häntä. Se odotti ja maiskutteli suutaan. Kun sorsat alkoivat tepastella lähemmäksi, Edi meni maahan ja odotti hievahtamatta. Sitten sellainen Eppumainen loikka ja niin sorsat sai kyytiä. Mä pidin kyllä huolen, että vaakut ei pääse liian lähelle, mutta annoin Edin muuten touhuta. Voi että Paapaa olikin ylpeän näköinen, ja ihan röyhisti rintaansa, kun mä vielä kehuin, kuinka hienosti vaanittu ja vielä minkälainen loikka! Vaakut kaakatti tympääntyneinä, edelleen siinä maalla. Kovin ovat tottuneen oloisia sekä ihmisiin että koiriin, eivätkä aikoneetkaan mennä veteen asti pakoon. Oona oli äärimmäisen tylsistynyt. Huokaili syvään, että eikö voitaisi jo mennä. Voi räpsyn räpsyn, kun neitikoira vilkuili minua melkein silmiään pyöritellen, että kaikkea sitä, HÄN ei kyllä ikinä...