Ja nähtiin ensimmäiset porot! Vakuutuin, että tällä reissulla koirat eivät ole yhtään askelta irti: Omega alkoi täristä ja kurkusta kuului kimeän tärisevä "y-hy-yyy-yyyyy!!!" Ottivat myös paikoin erittäin kiivaasti vainua ja olisivat kyllä ottaneet vauhtia kerran jos toisenkin. Olin varustautunut juoksutusvyöllä, johon sidoin molempien remmit kiinni. Oli vaivatonta kävellä kädet vapaana.
Omega oli ensimmäistä kertaa hotellissa, Oonan hotskureissusta on vierähtänyt vuosi jos toinenkin, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Mutta käytävän äänille eivät edes pöhisseet ja kaikki oli tosi jees, kun molemmille oli omat sängyt. :D
(Paitsi yhtenä yönä Oona murisi erittäin vakuuttavasti matalaa murinaa, kun joku kuiskaten puhui käytävässä puhelimeen ja ilmeisesti käveli edes takas. Aina kun hän oli ovemme kohdalla, afgaani ilmoitti, että tännehän sopii kokeilla tulla. Not.
En moittinut, koska se oli koiralta erinomaisen hienoa, mutta hillittyä vahtikäytöstä.)
 |
| "Missäs sinä ajattelit nukkua?" |
Reissun toisena päivänä suuntana oli Pieni Karhunkierros.
Etukäteen eniten jänskätti, miten riippusiltaosuudet menevät. Oonan nyt ajattelin menevän niiden yli ilman ongelmia, Omegan kanssa olisi niin ja näin. Vaihtoehto B oli vetää pussi greyn päähän ja kantaa yli. Jos on sinne asti ajettu, niin reittihän kierretään. :D
Vaan kuinkas kävi. Ensimmäisellä sillalla koirat vetivät kilpaa, tönivät ja tuuppivat toisiaan.
"Mä meen ensin!"
"Ei kun mä meen!"
Ja Oonalle tämä tosiaan oli jälleen päiväkävely muiden joukossa. Ihan uskomaton tapaus. :)
Tuo kierros oli siitä mukava, että joka puolella oli pieniä vesistöjä, joista koirat saivat siemailla menovettä. Ei tarttenut kantaa, kuin omat juomat.
Maasto oli hyvin helppokulkuista, portaita oli mennen, tullen. Nekin menivät ongelmitta, tosin Kallioportin portaat (jotka kuljimme alaspäin) olivat vähän haastavammat: Useita satoja rappusia jyrkkää kalliota alaspäin. Ongelma oli siinä, että rappuset olivat paikoin kahden kapean laudan levyiset, joiden väliin jäi koiran tassun mentävä kolo. Niinpä varmajalkaisempi Oona meni edellä ja mä menin Omegan kanssa tasatahtia pidellen kaiteesta itselleni tukea, jotta saatoin avustaa koiraa, kun sillä jäi kintut aika-ajoin jumiin rappusiin. Mutta pointsit Omegalle rauhallisuudesta! Se malttoi rauhassa etsiä jokaiselle jalalleen pitoa, ei riehunut, eikä repinyt paniikissa. Ylöspäin olisi ollut varmasti raskaampaa, mutta teknisesti kyllä helpompaa mennä.
Ihan en tuon reissun aikana ymmärtänyt, miten tuo kierros on niin suosittu kuin on. Aika "perusmaisemaa" sitten kuitenkin. Ja eihän se tosiaan ole vielä edes Lappia. Mutta ihan ok pätkä, toiste sinne tuskin tulee vartavasten lähdettyä.
Olihan siellä toki hienoa maisemaa rotkoineen ja koskineen. Mä päästin välillä koirat reunalle ihailemaan maisemaa, minkä verran nyt remmi antoi periksi. Itse pysyin visusti kauempana. Ei tahdo pää kestää noita korkeuksia... :D
Taukopaikkoja oli melko usein, me pidimme pari paussia.
...ja silloinhan mikään mahti ei liikuta Oonaa pois eväsrepun luota. :D
Se käy välittömästi repun viereen makaamaan ja puhisemaan, kun arvotavara (nakit ja lihapullat) jätetään noin lojumaan.
Omegalla pidettiin aina taukotakkia, kävi varsin hyytävä tuuli, vaikka muuten oli aurinkoinen ja leppoisa päivä. Oona ei edelleenkään vaikuta mitenkään palelevan, sillekin oli takki varulta matkassa.
Eräällä taukopaikalla pääsimme varmaan 1500 valokuvaan, kun erään pienen japanilais(?)ryhmän järkkärit alkoivat tykittää sarjatulta koirista. Erityisesti ihastelua saivat osakseen Oonan saparot. :D
Palasimme takaisin Kuusamoon hotelliimme, joka onnekkaasti sijaitsi lintuharrastajalle mainiossa paikassa: takapihan järvelle oli kokoontunut satoja ja taas satoja vesilintuja: isosotkia, telkkiä, joutsenia... Ja tukkasotkankin bongasin nyt ensimmäistä kertaa. Kiva bonus reissuumme.
Kolmantena päivänä suuntasimme Riisitunturia kohti.
Ja jälleen Piia the Lintubongari iloitsi: Maakotka!
Harmittaa vietävästi, että lintu ehti lipua kauemmaksi, ennenkuin sain auton pysähdyksiin ja kameran esille, mutta olipa vaikuttava näky, kertakaikkiaan. :)
Riisitunturi olikin sitten Wau. Maisema muuttui kertalaakista ja tunturille kiivetessämme huokailin ihastuksesta useaan otteeseen. Tuuli napakasti ja kohta alkoi sataa lunta!
Omega alkoi kävellä kippurassa takanani, joten laitoin sille takin päälle. Jo oli taas askel keveä!
Kuten sanottua, maisema oli mykistävä. Kun siellä istui juomassa kahvia suklaan kera, lunta satoi ja ympärillä oli hiljaisuus... Oli se vain jotain. :)
Omega osaa olla NÄIN surkea, kun heti ei saa lihapullia. Ihan huulet roikkuvat, riepulla pienellä. Välillä se katsoo vähän alta kulmain, suurilla silmillään niin surullisena: "voi eikö vieläkään riepuiselle greyhoundille irtoaisi edes pienen pientä murusta...?" :D
Jep, toimii joka kerta. :D
Ei muuten tarvittu millään reissulla opastauluja kertomaan, että seuraavalle laavupaikalle on 200 metriä. Oona lompsii muuten aika laiskana mukana, mutta kun se haistaa, että nuotiopaikka on edessä, se ottaa johtopaikan ja erittäin määrätietoisesti kiskoo ja vetää minua eteenpäin. :D
Tähän malliin, niska körmyssä ja hengitys vinkuen:
Seuraavan kerran kyllä ehdottomasti heti suoraan Lapin puolelle ja tuntureille. Toisaalta kiinnostaisi joskus lähteä ihan vaeltamaan (koirien kera!), mutta toisaalta nämä päiväretket ovat siitä kivoja, että voi palata mukavaan hotelliin ja pehmoiseen sänkyyn. ...vaikka toisaalta sitä haluaisi kokeilla, mihin rahkeet riittävät. :)
