Keväisiä kuvia

Sitten taas mycket paljon kuvia. Kovin on keväistä ja aurinkoista, sanomatta selvää, että ulkona on viihdytty erityisen hyvin. 


Tänään Unna tosin järjesti ylimääräistä ulkoilua heti aamuun, kun kotipuolessa ollessamme ei halunnutkaan aamupissojen jälkeen porukan mukana sisälle. Ei, hän halusi vielä lähteä pelloille tutkimusmatkalle. Ei auttaneet mitkään temput, sinne meni. Mamma sihisten ja pihisten perässä. Unnan massu oli täynnä aamiaista, joten miksi totella tai kuunnella yhtään mitään, vapaus oli just nyt se paras juttu. Unnalla ei ollut mihinkään kiire, vaan rauhassa se nuuski myyrän koloja, otti tuulessa kieppuvia lehtiä kiinni ja ihasteli aamuauringon säteitä. Silti piti huolen, että pysytteli minusta vähintään metrin päässä. Aaargh!
Tunnin haahuilun jälkeen se tuli naama naurussa ja häntää lieputtaen mun luokse, että NYT me voidaan mennä kotiin. En torunut tai moittinut, mutta purin hammasta, enkä myöskään kyllä kehunut luoksetulosta... Jep, pihaan nousee vuosien tauon jälkeen taas aita. 

Mutta sitä se on, afgaanin kanssa elo. :) 
Tässä kuvapaloja viimeisen viikon osalta. 

Omegan ja Unnan leikkisää hammastelua. Näyttää hurjalta, mutta on molempien mielestä hurjan hauskaa.  














Näillä kahdella menevät jutut ihan yksiin ja minusta on mukavaa, kun Omegallekin tulee nyt vähän liikettä.















Unski pinnistää hampaat irvessä Maikken perään. :D













Aina välillä Oonakin innostuu. :)



























Piirileikkiä. :D
 











Unna yrittää pysäyttää Ison Mustan. Suuhun jäi tuppo mustaa karvaa, Oona jatkoi menoaan ja Unskille tuli kiire perään. Hevosleikkiä parhaimmillaan.












Mun afgaanit. ♥













Pellot ovat tällä hetkellä varsin buenossa kunnossa, Omega arvostaa.














Kun Omega höpsähtää aakeesta laakeesta, afganistanilaisilla veri vie vähän haastavampaan ympäristöön. Unna rakastaa metsää, hepulivarma paikka.














Yli kivien ja kantojen...

...ja läpi pensaiden, jos oikein kiire tulee.













 Kultainen metsäneläin. ♥
 











Unnan ensimmäinen kevätpörriäinen. :D Voi ihmetystä, voi kummastusta. :D

Keväisessä aamuauringossa hengailua. Mitä mahtaa pieni afgaani ajatella. 

Ja vielä Noonaliista posekuvasarjaa. On se vain niin ♥

Tuuli kävi silmiin. :D

Viivi - The Grand Old Lady is gone

Raskas päivä.
Viivi Pampuliini saateltiin matkaan Nellin luokse.

En olisi ikinä alkuviikosta uskonut, että tämä olisi tänään edessä. Viikonloppuna Viivi kävi kamujen kanssa ulkoilemassa tarhassa (melkein viisi minuuttia!) ja sitten hilpatti sisälle patterin ääreen lämmittelemään. Pumpulipuikon kanssa se kävi suuren taistelun, samoin hiuslenkki sai kyytiä eräs ilta. Täysin normaalia eloa. Toki Viivin arkeen on kuulunut viimeisen vuoden aikana lisääntyvästi lepoakin, mutta sekin kuuluu mummokissan elämään. Vasta viime viikollakin se reippaana pomppasi kamujen kanssa piirustusjuttujeni päälle melkein heti työni aloitettuani. 

 

Ja tässä viimeiseksi jäänyt kuva Viivistä parin päivän takaa. En vaan voi uskoa, miten nopeasti kaikki kävi.

Toissapäivänä huomasin, että kaikki ei ole hyvin. Ei mitään suurta ja dramaattista, Viivi ei vain nyt näytä syövän hyvin ja on vähän väsynyneen oloinen. Ruoka ei kelvannut, mutta kerma ja kermaviili olivat ihan hyvää. Eilen soitin eläinlääkäriin ajan, jonka sain tälle päivälle. Kun tänään tulin töistä, Viivi tuli vastaan hoippuen! Se ei pysynyt jaloillaan, vähän väliä kävi pitkälleen huilaamaan. 

Eläinlääkäri palpoi vatsan ja totesi heti, että oikealla puolella munuaisessa on suuri, röpelöinen massa. Olin itsekin tuntenut jotain mahassa, mutta ajattelin sen olevan ulostemassaa ja elättelin toiveita "vain ummetuksesta"...

Ell sanoi, että toki voidaan ottaa verikokeet ja varmistaa siten diagnoosi, mutta mitään ei olisi kuitenkaan tehtävissä.

Ei. Viiviä ei kiusattaisi viimeisillä hetkillä, vaan päästettiin pois kivuista ja surkeasta olosta. Vuoden sisään menivät molemmat, Nelli ja Viivi, melkein suorilta jaloilta.

 

Viivi olisi täyttänyt kesällä 16 vuotta. Se on pitkä aika yhdessä. 

Fiksu ja hieno Viivi, perheen matriarkka. Viivi on menestyksekkäästi kouluttanut kaikki nykyiset koirani talon tavoille ja pienessä kissassa asui leijonan kokoinen ego. Ei Viivin tarttenut ikinä sähistä, murista tai nostaa niskakarvoja. Riitti, että istui keskellä lattiaa niin itsevarmana, että edes Oona ei ole ikinä kyseenalaistanut, saako siitä silloin kulkea ohi. :D Jos katse ei riittänyt pysäyttämään, Viivi kohotti hieman etutassuaan ja muistutti, että voi ihan koska tahansa ottaa myös kynnet käyttöön. Mutta siihen ei parin pentuajan koulutushetken jälkeen ole ikinä ollut tarvetta.

Jos Viivillä oli huono päivä, sen yleensä näki ja kuuli. Kissa kulki korvat vähän luimussa ja häntä viuhtoen. Hyppäsi työpöydälle ja tassuilla heitteli/työnsi lattialle kaiken, mikä lähti liikkeelle. :D     

Viivi on aina rakastanut kaikkea pehmoista ja lämmintä. Tyynyjä ei ole koskaan liikaa, kesällä se otti usein päiväunet kuumalla kivetyksellä, jossa en kärsinyt paljain jaloin astella. 















...mutta laatikot! Ne olivat Viivin juttu vieläkin enemmän, mitä keskivertokissalla yleensä. Välillä oli ahdasta, mutta sopu sijaa antaa.

Mikä on parempaa kuin laatikko?
Kaksi laatikkoa! :D 

.

Milloinkahan tuon risan kenkälaatikon raaskii hävittää tuosta työpöydältä, Viivin ehdottoman lempparipaikan. En voi vielä käsittää, että ikinä enää sinne ei pieni oranssi kissa hyppää ja kiepsahda kerälle kehräämään, laitoja kynsillä räpsyttämään.

Onneksi Veronicalla on kaverina nyt tuo Nappula, yksin jäätyään olisi saattanut stressata moisesta. Tulivat juuri Nappiksen kanssa ulkotarhasta ja nyt Verski kikkailee kissapuussa. Se on aina ollut vähän kömpelö kissaksi, niin nytkin. Lipsuu ja tipahtelee, mutta häntä viuhtoo villinä ja mummokissa ei anna periksi. Elämä jatkuu, vaikka yksi Pieni Suuri Kissa on poissa.