Vastakohtaisuuksien päivä

Kolmevuotisen taipaleemme kunniaksi Unnalla oli tänään varsinainen vastakohtaisuuksien päivä. Useinhan se on toista mieltä kanssani, mutta nyt... ihan joka asiassa joko täysin ignoorasi tai teki päinvastoin. 

Mutta aloitetaan alusta.
Lähdimme käymään paikallisnähtävyyden luona, ihan tässä lähellä on riippusilta, josta en ollut tietoinen ollenkaan! Samassa yhteydessä on pieni voimala, joka oli kiva paikka kuvailla.

Pohdin pitkän aikaa värimaailmaa, koska tuo eka kuva toimisi mustavalkoisena myös hienosti. Mutta sitten katon sammal "katoaisi". Vaikeaa tämä valokuvaaminen. ;) 

Afgaaneja kiehtoi pohina ja veden virtaus. Grey pysytteli tarkasti mun selän takana. :D 

Normimenoa. Pinkki  ja keltainen remmi pinkeenä afgaanien jyrätessä taas koko leveydeltä, Omega hipsutteli löysällä remmillä vierellä. Rotuominaisuus, IMO! :D 



Riippusillalla agaanit olivat elementissään, kun kävi navakka tuuli, Omega-parka oli sitä mieltä, että ota nyt äkkiä se kuva, että voidaan jatkaa matkaa. 

Vastakohtaisuudet alkoivat nostaa päätään.
"Unna, katso kameraan, täällä täällä!"
- ....

"Unna, älä vedä sinne koskeen!"
-Oi kylläpä vedän ja vedän teidät kaikki mukana!















Koska remmissä kävelykin tuntui olevan nyt ylivoimaisen vaikeaa, ajattelin säästää (kaikkien) hermoja ja suuntasimme hiekkakuopalle. Hetken aikaa olikin ihan kivaa, koirat rallattivat ihan täysiä, mummokoira myös. Ikävä kyllä oli sateinen ja pimeähkö sää, joten kuvien laatu oli ihan sekundaa. Mutta muutaman kuvan säästin, jotka ovat fiilistä täynnä. 





























Unnalla alkoi jonkin ajan kuluttua olla vähän turhan laajat linjat ja kun kuulokin oli tosiaan vähän valikoiva, lähdettiin autoa kohti.
Tässä vaiheessa jälkikäteen on helppo ihmetellä, miksi minulla ei käynyt mielessä ottaa Unnaa kiinni siinä vaiheessa, koska tiedänhän minä, ettei Unna anna kovin helposti kiinni jos hän on sitä mieltä, ettei vielä halua lähteä. 

Kyllä se perässä tuli, mutta sen verran isolla välillä, etten vain saa sitä kiinni. 
Sitten se hoksasi haketta ja mutaa täynnä olevan lammikon. Sitä enemmän se kiihdytti askelia, mitä ponnekkaammin huusin kieltoa. Kun yleensä karjaisu "***kele!!!" pysäyttää jopa Unnan, nyt se sai aikaan kiitolaukan.
"I caaan't hear youuuuuu!"

Vielä ei vissiin nyppinyt tarpeeksi, kun jaksoin kuvata tämän? :D
Huomatkaa koiran iloinen ilme ja tiukka katsekontakti. Huomaanhan minä nyt varmasti!

"Ai tähänkö en saa mennä?"















"Siis tännekö ei ainakaan saa mennä makaamaan?"















"Mitäs meinasit tehdä asialle?"

  

Tuossa vaiheessa laitoin kameran autoon ja lähdin hakemaan koiraa pois. Perus vesilätäkkö menee, mutta vanhastaan tiedän, että tuolta jää koiran turkkiin sellainen määrä kaikkea, että nyt ei jaksaisi.

Mutta-ku-Unna. Se meni aina lätäkön vastakkaiselle reunalle, etten aivan ylettänyt nappaamaan pannasta kiinni. Kun kiersin lätäkön, se läpsytteli taas vastakkaiselle puolelle kuin hidastetussa filmissä. Ja ai saatana, kun sitä nauratti. Koko olemus kertoi, miten se nautti tilanteesta.

Pysähdyin katsomaan koiraa, joka katsoi iloisena takaisin. Sitten sanaakaan sanomatta käännyin ja O-tytöt kannoillani marssin autolle. Unnaa ei huolettanut siinä vaiheessa, vaan se läpsytteli lammikkoa edes takas. Kun laitoin O:t autoon ja starttasin, sain huomion. Kun kaasutin pois, taustapeilistä oli hulvatonta seurata U:n reaktioita. Sen ilme muuttui totisesta sellaiseksi WTF!?!?, ja niin se ampaisi auton perään. 

Onneksi hiekkakuoppaa oli jonkin verran, joten ajoin autoa vielä hetken koiran juostessa vierellä. Kun pysäytin auton kysyäkseni, tuleeko neiti kyydille, vai juostaanko vielä, Unna yritti tunkea mun sylin kautta pelkääjän paikalle. :D Aika hyvin koiralta, jonka yleensä joutuu nostaa autoon. Jestas sitä mielistelyn ja suukkojen määrää!
"Oi Mamma mä niin luulin, että sä hylkäsit mut, pus pus pus, voi jehna ku mä säikähdin niin kovin, pus pus, joo lähdetään vaan kotiin pus pus." 

Eteisessä kotona kumarruin antamaan halausta ja kertomaan Unnalle, että oot tosi tärkee, vaikka äsken teinkin noin katalasti... Lause jäi kesken, kun nenään tuli tyrmäävä haju: "Siis ootko sä pyöriny jossain paskassa!?"

Unna räpsytteli silmiään, eikä ymmärtänyt lainkaan mistä mä puhuin.
Noh, pesullehan sitä olisi menty joka tapauksessa. 

Olkoon tulevat vuotemmekin täynnä afgaanimaisuuksia, kaikesta huolimatta. :) 

Kolme vuotta unnamaisuuksia

Siitä on ihan pian päivälleen kolme vuotta, kun Unna taloon asteli. Merkkipäivän kunniaksi järjestettiin taas perinteeksi muodostunut kuvaus. 

Ihan alunperin oli ajatus vain ottaa vuotiskuva verrokiksi siitä, minkälainen vauva se oli ollut vuosi sitten. (Eka kuva on kuvattu matkalta, kun Unnaa oltiin hakemassa.) 
Mutta siitä se ajatus lähti. :D

Voi tavaton, että ovat olleet nämä vuodet täynnä vauhtia ja tapahtumia! :D Kyllähän sen tietää afgaanin ottaessaan, että tilanteita tulee, mutta kuitenkin pääsi vähän yllättämään... Kaikella rakkaudella!
On se mahtis likka. :) 
(ja note-to-myself: Unnalla alkoi juoksut about viikko sitten.)

Vauhdista puheenollen...

Noin kolme sekuntia myöhemmin Unnan kiitorata kulki pensaan ali ja se tempaisi valojen johdon mukaan. Ei edes pientä nykäystä vauhdissa, kun osa valoista lähti koiran mukaan ja pensas pimeni.
Noh, onneksi ehdin saada mummokoirasta edes tuollaisen kuvan. 

Ei kun uusia valoja ostamaan ja toivomaan, että pysyvät ehjänä kauemmin, kuin kaksi viikkoa... :D

Kotona remontti jatkuu. H i t a a s t i, mutta varmasti.
Apulaisia riittää. Etenkin Unna ottaa vain haasteena kaiken maailman viritykset, joiden on tarkoitus pitää koirat pois edestä.

Omega oli onnellinen, kun löysi maailman pehmoisimman ja lämpöisimmän paikan. Mulkoili minua hyvin paheksuvasti, kun loput villat vietiin varastoon. :D

Välillä se puuhasteli omiaan ja kävi hakemassa kaikkea pikkukamaa mukaansa ja hilpatti iloisena aarteidensa kanssa makkariin. 

Eräs päivä pysähdyin pohtimaan, että koskahan siitä on tullut normaalia minulle, että ilmekään värähtämättä siirrän pois peiton mutkasta koivuhalon, tyynyn alta mattoveitsen tai käyn ravistelemassa ulos lakanan, kun siihen on murusteltu kissan napurapussi? 

Kymmenettä vuotta tässä pohdin, pitäisikö makkarista tehdä eläinvapaa vyöhyke. :D Ei pidä tehdä äkkinäisiä päätöksiä. 

(Ja näillä pakkasilla on parhautta, kun on tuollaiset lämmönlähteet molemmin puolin ja osaksi jalkojen päälläkin.)

Murheenkryyni häntä, vol. mones

No eipä sitten lähdetty kotinäyttelyyn. Pesin Unnan ja laitoin sen makkariin vilttien, peittojen ja pyyhkeiden sekaan kuivumaan, kuten aina ennenkin. Ensin on aina pienet villit ja ravistelut, ja sinne se sitten asettuu torkuille. Tuntia myöhemmin aloin föönaamaan turkkia ja aloin ihmetellä, mistä kummasta siellä täällä on veriläikkiä.

Noh, Unna oli ravistellessaan lyönyt häntänsä johonkin ja hännänpää oli auki. Verta makkarissa ihan joka puolella, puoltatoista metriä korkealla päätyseinässä nättiä pärskettä. Sen saa pesemällä pois, mutta voi kurjuus tuota kovan onnen häntää! Koska se oli vielä aamullakin verinen ja kosketusarkakin, niin tietysti jäätiin kotiin. Hiukan meinasi harmittaa, mutta pahin ketutus on jo laantunut.

Ai niin, sananen pesuhetkestä. Olen pessyt afgaaneja vuodesta -92. 
Nyt hoitoainevettä koiraan sivellessä mä ihmettelin, miten se vaahtoaa, kun ei pitäisi.
Ahaa... en ollut huuhdellut koirasta shampoovesiä ollenkaan siinä välissä! :D Onneksi oli suht puhdas koira, joten huuhtelin sitten kaikki kerralla.
Ja oikein hyvä tuli! :D

Tässä tosin sitten on pompuloitu ja sidottu sekä korvat, että häntä... 

Mutta onneksi vaiva ei ole vakava ja Unnaa ei häiritse lainkaan. Omegan kanssa on rallannut pihassa viikonlopun aikana tuon tuosta. Sukelsi muuten aika tyylillä, kun jotenkin se tassu luisti alta, kun yritti taittaa greyn perään. :D 

Välillä pysähtyivät vetämään henkeä ja hengailemaan.

...kunnes taas... :D

Tämä on ihan mahtis, kannattaa klikata isommaksi. :D 

Oona puuttuu kuvista, kun mummokoira halusi melko pian takaisin tuvan lämpöön.

Oona parantui erinomaisesti leikkauksesta, jo seuraavana päivänä oli täysin oma itsensä. Ihan on pitänyt toppuutella mummoa menohalujensa kanssa!

Ikävä kyllä patologin tuloksissa oli huonoja uutisia, yksi nisäkasvaimista oli ollut pahalaatuinen, maligni. Kaikki kasvaimet oli poistettu riittävällä marginaalilla, joten nyt ei voi muuta kuin seurata tilannetta. 

Jotain lohtua on siinä, että mummokoira ei tilanteesta tiedä. Kellon voi tarkistaa sen perusteella, milloin Oona alkaa muistuttamaan, että iltaruuan aika lähestyy. On tosiaan ollut varsin pirteä ja iloinen. Rakas mummukka.