Neitikoira on edelleen niin kovin tylsistynyt, jota jatkunee vielä jokusen viikon. Vinttikoiran treenaamiseen kuuluu oleellisena osana vapaanapito ja vaihtelevassa maastossa kulkeminen. Oona ei ole vain nyt sisäistänyt sitä, että silloin pitäisi JUOSTA, eikä lompsia huokaillen tylsistyneenä eteenpäin. Tsemppiyrityksistä saan Neitikoiralta The Katseen. ("Vähänkö oot hei nolo...")
Ei sittennii. Kyllä se tuosta kohta piristyy, ei auta kuin odotella. Massu- ja kylkikarvoja on pudonnut jo kovasti ja nisät ovat paljaana. Kaikki alkaa olla siis valmista mielikuvitusvauvojen tuloa varten. ...tai tähän mennessä Oona ei ole vielä hoitanut mitään sukkaparia tai vinkulelua, vaan valeraskaus päättyy karvojen pudottamiseen, mutta katsotaan nyt.
Jotta Neitikoira on saanut jotain aktivointia ja ajateltavaa, olemme aloittaneet temppukoulun. Kyllä, minä koulutan koiraani.
Kyllä, opetan koiralleni juttuja, mistä ei ole mitään hyötyä.
Tulipahan tämäkin päivä nähtyä siis. :D
Näistä "oikeista" asioista on opeteltu paikallaan istumista, makaamista ja seisomista. Seuraaminenkin onnistuu niin ja näin (koira seuraa tiiviisti namia), mutta parempi tuokin kontakti kuin ei mitään.
Hömppäpuolelta on toistaiseksi on opeteltu kaksi juttua.
Runt.
En ole ihan varma, onko tuo oikeaa ruotsia, mutta onhan osa meidän muistakin käskyistä sinnepäin, joten kunhan minä ja Oona tiedetään, mitä se tarkoittaa, niin sehän riittää.
Eilen sitä alettiin toden teolla harjoittelemaan ja tänään Neitikoira teki pyörähdyksen kentällä niin nopeasti, että sai takajalat solmuun ja kaatui, ihan kyljelleen asti, että kaikki 4 jalkaa viuhahti ilmaan. Ai jessus, ei olisi missään nimessä saanut nauraa, mutta mä repesin ihan täysin, en vain voinut mitään. Onneksi Neitikoira ei suuttunut, vaan pari pyörähdystä tehtiin vielä onnistuneesti ja innolla.
Mutta kyllä se siis oikeasti todella yrittää ja on innolla mukana! (Namien tsemppamana, tietysti.) Mukava kouluttaa koiraa, josta näkee heti, tykkääkö se touhusta vai ei. Samoin liian toiston huomaa siitä, kun koira alkaa seurailla taivaan tapahtumia ja kuuloaisti katoaa. On/off, sitä se on Neitikoiran elämä.
Meidän temppukoulun toinen temppu on asia, mitä en meinannut ikinä enää koirilleni opettaa:
Oona osaa nyt antaa tassua.
Mutta Oona itse aloitti. Mä söin jätskiä ja Oona tarjosi tassun mun syliin, minkä mä palkkasin lusikallisella jädeä, kun oli niin söpösti tehty. Sitten seurasi volinaa, tönimistä, istumista, makaamista, kunnes koira taas antoi tassun syliin ja sai jätskiä. Jo seuraavalla kerralla se ensimmäisenä tarjosi tassua, jolloin mä ajattelin, jotta menkööt nyt sitten ja lopulta koira taisi syödä jätskiä enemmän kuin minä.
Tassu tulee korkeassa kaaressa ja pari kertaa Oona on rouhaissut jo kunnolla, kun on kerjännyt jotain. Tänään hyppäsi keittiössä kahdelle jalalle ja hakkasi tassulla selkään, kun yritin olla huomioimatta. :D Hyvä minä. Tuossa on taas yksi yhteinen ominaisuus lisää ensimmäisen afgaanini, Martan, kanssa. :)
Mitäs muuta fiksua ja tarpeellista me keksittäis? Joko mä vihdoin yrittäisin kouluttaa Oonan käyttämään valonkatkaisijaa? Se olisi oikeasti hyödyllistä. Mutta miten nopeasti koira oppisi siihen, että Mamman saa ylös soffalta lukemasta, kun nappaa valot pois?
Täähän on mukavaa.
perjantai 29. toukokuuta 2009
perjantai 22. toukokuuta 2009
Kalareissu
Onhan se tullut jo vuosien aikana selväksi näiden afganistanilaisten kanssa, että mikä kävi eilen, ei välttämättä käy tänään, mikä oli aiemmin kivaa, ei olekaan sitä enää. Silti meidän kalareissulla mietin, ettei tämä voi olla totta taas...
Viimekesänä kokeiltiin, mitä mieltä Oona on veneilystä. Siis ihan soutuveneellä järvellä lipumisesta. Aiemmin sitä ei vielä uskallettu kokeilla, sillä vaikka ikää oli jo useampi vuosi, järkeä ei lain. Mutta siis viime kesänä se oli Oonan mielestä ihan jees, ehkä pidemmän päälle äärimmäisen pitkästyttävää, mutta silloinkin se meni veneen keulaan ottamaan päikkärit ja huokaili vain välillä raskaasti samalla vilkuillen, eikö KUKAAN tajua YHTÄÄN, miten HÄNELLÄ on tylsää!?
Tälle kesälle siis ostoslistalla oli koiran pelastusliivit ja mukaan pakattiin reppuun eväät ja onget ja suunnattiin järvelle. Vene oli vielä talviteloillaan ja sinne täytyi kävellä möykkyistä kaislikkoa pitkin, jossa siellä täällä oli upottavia vesisyvennyksiä ja askeleet sai valita tarkasti. Oltiin melkein puolessa välin ja sekä autolle, että veneelle oli parisenkymmentä metriä, maasto oli siis todella hidaskulkuista. Oona päätti, että Hän ei tuollaista maastoa kävele. Teki U-käännöksen ja vaikka mitä taikasanoja huutelin (herkku!), niin Neitikoira rämpi määrätietoisesti autolle päin, eikä ollut kuulevinaankaan. Päätettiin, että minä menen koiran luokse autolle odottamaan, kun velipoika rämpii veneelle ja yrittää saada sen yksin vesille. (Lisäksi oli pienenä ongelmana, miten veneen saa kapeasta lahdesta pois joutsenien pesän ohi ilman hyökkäystä, mutta se nyt sattui onnistumaan ilman ongelmia.)
Viimein veneessä.
Neitikoira istui minuutin - kaksi hiljaa ja sitten alkoi jodlaati-jadlaati, joka ei hiljentynyt. Koira välillä suorastaan tärisi ja steppasi venettä edes takas. Välillä kuunteli tarkasti saaresta kuuluvaa koiranhaukkua tai seurasi sorsien menoa, kunnes muisti taas: "Jodlaaaaati Jadlaaaati! Piip piip piip!" Puolisen tuntia sitä jaksettiin ja viimein soudettiin rantaan. Koira otti järvestä pari lipaisua vettä ja kävi rannalle makaamaan. Eihän siinä enää mitään hätää ollut. Päätettiin mennä veneellä muutamankymmenen metrin päähän ongelle, sillä rannassa oli niin paljon kaislikkoa. Koira saisi makoilla rannalla, kun kerran näytti siinä niin tyytyväiseltä. ...niin teoriassa...
Veneen irrottua rannasta Oona oli sitä mieltä, että vaikka olettekin siinä näkösällä, niin ei tuo silti käy laatuunsa. Juoksi rantaa edes takas ja oli vankasti sitä mieltä, että Hän haluaa tulla mukaan myös. Pienen virhearvion se teki, kun luuli kortteista lauttaa maaksi ja sinnehän se painui umpisukkeluksiin ja sitten ui takaisin rantaan. Ahdistus (tai mikä lie...) unohtui, kun tuli vesihepuli, se sama joka edelleen tulee esim. joka pesun jälkeen: Trallalaa vain ja sitten saimme veneestä seurata, kun Neitikoira juoksi rannassa siksakkia, sanoi välillä itsekseen VÖH ja juoksi taas. Kiersi auton kolme kertaa, teki ilmaan hyppyjä ja sanoi taas välillä VÖH, mikä antoi joka kerta lisävauhtia.
Sitä riemua kesti joitain minuutteja, jonka jälkeen Neitikoira päätti, että Hän haluaa autoon. Rannalla HÄN ei enää halua makoilla. Kun haukku alkoi olla kerta kerralta kovempaa ja vaativampaa, niin rantaan siis. (Oiva esimerkki, miten hyvin koira on minut kouluttanut!) Oona otti torkut autossa sillä aikaa, kun vielä kerran käänsimme veneen keulan järveä kohti. Tosin siinä vaiheessa alkoi herätä pieni epäilys, mitä se NYT tekee, kun on niin hiljaista! Loppu hyvin, kaikki hyvin. Neitikoira oikeasti nukkui (viltit oli työnnetty takapenkiltä jalkatilaan ja järvivesi oli imeytetty apukuskin penkille) ja varsin tyytyväisenä ajelimme kotiin, saaliina oli kuitenkin mukavasti kalaa, kaikesta huolimatta.
Viimekesänä kokeiltiin, mitä mieltä Oona on veneilystä. Siis ihan soutuveneellä järvellä lipumisesta. Aiemmin sitä ei vielä uskallettu kokeilla, sillä vaikka ikää oli jo useampi vuosi, järkeä ei lain. Mutta siis viime kesänä se oli Oonan mielestä ihan jees, ehkä pidemmän päälle äärimmäisen pitkästyttävää, mutta silloinkin se meni veneen keulaan ottamaan päikkärit ja huokaili vain välillä raskaasti samalla vilkuillen, eikö KUKAAN tajua YHTÄÄN, miten HÄNELLÄ on tylsää!?
Tälle kesälle siis ostoslistalla oli koiran pelastusliivit ja mukaan pakattiin reppuun eväät ja onget ja suunnattiin järvelle. Vene oli vielä talviteloillaan ja sinne täytyi kävellä möykkyistä kaislikkoa pitkin, jossa siellä täällä oli upottavia vesisyvennyksiä ja askeleet sai valita tarkasti. Oltiin melkein puolessa välin ja sekä autolle, että veneelle oli parisenkymmentä metriä, maasto oli siis todella hidaskulkuista. Oona päätti, että Hän ei tuollaista maastoa kävele. Teki U-käännöksen ja vaikka mitä taikasanoja huutelin (herkku!), niin Neitikoira rämpi määrätietoisesti autolle päin, eikä ollut kuulevinaankaan. Päätettiin, että minä menen koiran luokse autolle odottamaan, kun velipoika rämpii veneelle ja yrittää saada sen yksin vesille. (Lisäksi oli pienenä ongelmana, miten veneen saa kapeasta lahdesta pois joutsenien pesän ohi ilman hyökkäystä, mutta se nyt sattui onnistumaan ilman ongelmia.)
Viimein veneessä.
Neitikoira istui minuutin - kaksi hiljaa ja sitten alkoi jodlaati-jadlaati, joka ei hiljentynyt. Koira välillä suorastaan tärisi ja steppasi venettä edes takas. Välillä kuunteli tarkasti saaresta kuuluvaa koiranhaukkua tai seurasi sorsien menoa, kunnes muisti taas: "Jodlaaaaati Jadlaaaati! Piip piip piip!" Puolisen tuntia sitä jaksettiin ja viimein soudettiin rantaan. Koira otti järvestä pari lipaisua vettä ja kävi rannalle makaamaan. Eihän siinä enää mitään hätää ollut. Päätettiin mennä veneellä muutamankymmenen metrin päähän ongelle, sillä rannassa oli niin paljon kaislikkoa. Koira saisi makoilla rannalla, kun kerran näytti siinä niin tyytyväiseltä. ...niin teoriassa...
Veneen irrottua rannasta Oona oli sitä mieltä, että vaikka olettekin siinä näkösällä, niin ei tuo silti käy laatuunsa. Juoksi rantaa edes takas ja oli vankasti sitä mieltä, että Hän haluaa tulla mukaan myös. Pienen virhearvion se teki, kun luuli kortteista lauttaa maaksi ja sinnehän se painui umpisukkeluksiin ja sitten ui takaisin rantaan. Ahdistus (tai mikä lie...) unohtui, kun tuli vesihepuli, se sama joka edelleen tulee esim. joka pesun jälkeen: Trallalaa vain ja sitten saimme veneestä seurata, kun Neitikoira juoksi rannassa siksakkia, sanoi välillä itsekseen VÖH ja juoksi taas. Kiersi auton kolme kertaa, teki ilmaan hyppyjä ja sanoi taas välillä VÖH, mikä antoi joka kerta lisävauhtia.
Sitä riemua kesti joitain minuutteja, jonka jälkeen Neitikoira päätti, että Hän haluaa autoon. Rannalla HÄN ei enää halua makoilla. Kun haukku alkoi olla kerta kerralta kovempaa ja vaativampaa, niin rantaan siis. (Oiva esimerkki, miten hyvin koira on minut kouluttanut!) Oona otti torkut autossa sillä aikaa, kun vielä kerran käänsimme veneen keulan järveä kohti. Tosin siinä vaiheessa alkoi herätä pieni epäilys, mitä se NYT tekee, kun on niin hiljaista! Loppu hyvin, kaikki hyvin. Neitikoira oikeasti nukkui (viltit oli työnnetty takapenkiltä jalkatilaan ja järvivesi oli imeytetty apukuskin penkille) ja varsin tyytyväisenä ajelimme kotiin, saaliina oli kuitenkin mukavasti kalaa, kaikesta huolimatta.
torstai 14. toukokuuta 2009
Harjoituskausi avattu
Kesän harjoituskausi avattiin "virallisesti", kun afgaaneille järjestettiin omat maastoharjoitukset. Hieno rata oli vedetty hiekkakuopalle, jossa oli nousua ja laskua hiekkakasojen välissä. Afgaaneja oli paikalla mukavasti. Oli mukava huomata, että vaikka kyse oli "vain" harkoista, toiveita esitettiin tapahtuman järjestämisestä uudelleen. Yritetään järjestää siis toistekin!
Harmittaa suuresti, että videokamera unohtui kotiin. Oonan juoksu oli taas jotain erittäin mielenkiintoista seurattavaa ja taas tapahtui jotain, mitä ei ole ennen saatu seurata. Yhden rissan kohdalla Neitikoira selvästikin ajatteli vieheen menevän aivan toisin: Koira syöksyi hiekkakasan taakse oikealle, kun viehe lähtikin kasan edestä vasemmalle. Ensin esiin tuli viehe, sitten... odotimme...odotimme... ja viimein monen kymmenen metrin päässä näkyi eräs musta, joka juoksi tuulispäänä hiekkakasojen välistä, siksakkasi ja juoksi vielä lisää edestakaisin hurjana etsien hukkunutta viehettä!
Viimein sain ääneni kantamaan sinne asti ("Kröhöm Neiti, se pupu olis täälläpäin..!") ja Oona lähti epäröimättä viehettä kohti. Hyvä tappoloikka ja ravistus (nakkipussin piilottelu suikaleiden sekaan on siis tuottanut tulosta!) ja sitten koiralle isot kehut hienosta juoksusta.
Hieno sikäli, että Neitikoira ei jättänyt juoksuaan kesken hukattuaan vieheen ja tosiaan pitkästä aikaa intoa piisasi ihan vieheen ravisteluun saakka. Ja parhaansa se teki, ihan varmasti. Treenit ajoivat tehtävänsä enemmän kuin hyvin; ehkä seuraavan kerran Neitikoira seuraa oikeasti sitä viehettä, eikä ajattelisi liian paljoa? Ehkä?
Seuraavat harkat taitavat meidän osalta olla Sa-Fan ratapäivät Tampereella. Mukava ajella sinne viikonloppuna kaikessa rauhassa, vaikka luultavasti tie tulee tutuksi Kauppiin taas kesän aikana ihan arkenakin...
Sain vihdoin ostettua uuden kumiköyden tassuvieheeseen. Se on edellistä hieman ohuempi, mutta katsotaan, jos ajaisi asiansa. Huomenna voisi testailla ja katsoa, miten pelittää ja harkinnassa on juoksuttamista ihan reiluun ylämäkeen, kun sopiva paikka vahingossa löydettiin.
Harmittaa suuresti, että videokamera unohtui kotiin. Oonan juoksu oli taas jotain erittäin mielenkiintoista seurattavaa ja taas tapahtui jotain, mitä ei ole ennen saatu seurata. Yhden rissan kohdalla Neitikoira selvästikin ajatteli vieheen menevän aivan toisin: Koira syöksyi hiekkakasan taakse oikealle, kun viehe lähtikin kasan edestä vasemmalle. Ensin esiin tuli viehe, sitten... odotimme...odotimme... ja viimein monen kymmenen metrin päässä näkyi eräs musta, joka juoksi tuulispäänä hiekkakasojen välistä, siksakkasi ja juoksi vielä lisää edestakaisin hurjana etsien hukkunutta viehettä!
Viimein sain ääneni kantamaan sinne asti ("Kröhöm Neiti, se pupu olis täälläpäin..!") ja Oona lähti epäröimättä viehettä kohti. Hyvä tappoloikka ja ravistus (nakkipussin piilottelu suikaleiden sekaan on siis tuottanut tulosta!) ja sitten koiralle isot kehut hienosta juoksusta.
Hieno sikäli, että Neitikoira ei jättänyt juoksuaan kesken hukattuaan vieheen ja tosiaan pitkästä aikaa intoa piisasi ihan vieheen ravisteluun saakka. Ja parhaansa se teki, ihan varmasti. Treenit ajoivat tehtävänsä enemmän kuin hyvin; ehkä seuraavan kerran Neitikoira seuraa oikeasti sitä viehettä, eikä ajattelisi liian paljoa? Ehkä?
Seuraavat harkat taitavat meidän osalta olla Sa-Fan ratapäivät Tampereella. Mukava ajella sinne viikonloppuna kaikessa rauhassa, vaikka luultavasti tie tulee tutuksi Kauppiin taas kesän aikana ihan arkenakin...
Sain vihdoin ostettua uuden kumiköyden tassuvieheeseen. Se on edellistä hieman ohuempi, mutta katsotaan, jos ajaisi asiansa. Huomenna voisi testailla ja katsoa, miten pelittää ja harkinnassa on juoksuttamista ihan reiluun ylämäkeen, kun sopiva paikka vahingossa löydettiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
