Kalareissu

Onhan se tullut jo vuosien aikana selväksi näiden afganistanilaisten kanssa, että mikä kävi eilen, ei välttämättä käy tänään, mikä oli aiemmin kivaa, ei olekaan sitä enää. Silti meidän kalareissulla mietin, ettei tämä voi olla totta taas...

Viimekesänä kokeiltiin, mitä mieltä Oona on veneilystä. Siis ihan soutuveneellä järvellä lipumisesta. Aiemmin sitä ei vielä uskallettu kokeilla, sillä vaikka ikää oli jo useampi vuosi, järkeä ei lain. Mutta siis viime kesänä se oli Oonan mielestä ihan jees, ehkä pidemmän päälle äärimmäisen pitkästyttävää, mutta silloinkin se meni veneen keulaan ottamaan päikkärit ja huokaili vain välillä raskaasti samalla vilkuillen, eikö KUKAAN tajua YHTÄÄN, miten HÄNELLÄ on tylsää!?

Tälle kesälle siis ostoslistalla oli koiran pelastusliivit ja mukaan pakattiin reppuun eväät ja onget ja suunnattiin järvelle. Vene oli vielä talviteloillaan ja sinne täytyi kävellä möykkyistä kaislikkoa pitkin, jossa siellä täällä oli upottavia vesisyvennyksiä ja askeleet sai valita tarkasti. Oltiin melkein puolessa välin ja sekä autolle, että veneelle oli parisenkymmentä metriä, maasto oli siis todella hidaskulkuista. Oona päätti, että Hän ei tuollaista maastoa kävele. Teki U-käännöksen ja vaikka mitä taikasanoja huutelin (herkku!), niin Neitikoira rämpi määrätietoisesti autolle päin, eikä ollut kuulevinaankaan. Päätettiin, että minä menen koiran luokse autolle odottamaan, kun velipoika rämpii veneelle ja yrittää saada sen yksin vesille. (Lisäksi oli pienenä ongelmana, miten veneen saa kapeasta lahdesta pois joutsenien pesän ohi ilman hyökkäystä, mutta se nyt sattui onnistumaan ilman ongelmia.)

Viimein veneessä.
Neitikoira istui minuutin - kaksi hiljaa ja sitten alkoi jodlaati-jadlaati, joka ei hiljentynyt. Koira välillä suorastaan tärisi ja steppasi venettä edes takas. Välillä kuunteli tarkasti saaresta kuuluvaa koiranhaukkua tai seurasi sorsien menoa, kunnes muisti taas: "Jodlaaaaati Jadlaaaati! Piip piip piip!" Puolisen tuntia sitä jaksettiin ja viimein soudettiin rantaan. Koira otti järvestä pari lipaisua vettä ja kävi rannalle makaamaan. Eihän siinä enää mitään hätää ollut. Päätettiin mennä veneellä muutamankymmenen metrin päähän ongelle, sillä rannassa oli niin paljon kaislikkoa. Koira saisi makoilla rannalla, kun kerran näytti siinä niin tyytyväiseltä. ...niin teoriassa...

Veneen irrottua rannasta Oona oli sitä mieltä, että vaikka olettekin siinä näkösällä, niin ei tuo silti käy laatuunsa. Juoksi rantaa edes takas ja oli vankasti sitä mieltä, että Hän haluaa tulla mukaan myös. Pienen virhearvion se teki, kun luuli kortteista lauttaa maaksi ja sinnehän se painui umpisukkeluksiin ja sitten ui takaisin rantaan. Ahdistus (tai mikä lie...) unohtui, kun tuli vesihepuli, se sama joka edelleen tulee esim. joka pesun jälkeen: Trallalaa vain ja sitten saimme veneestä seurata, kun Neitikoira juoksi rannassa siksakkia, sanoi välillä itsekseen VÖH ja juoksi taas. Kiersi auton kolme kertaa, teki ilmaan hyppyjä ja sanoi taas välillä VÖH, mikä antoi joka kerta lisävauhtia.

Sitä riemua kesti joitain minuutteja, jonka jälkeen Neitikoira päätti, että Hän haluaa autoon. Rannalla HÄN ei enää halua makoilla. Kun haukku alkoi olla kerta kerralta kovempaa ja vaativampaa, niin rantaan siis. (Oiva esimerkki, miten hyvin koira on minut kouluttanut!) Oona otti torkut autossa sillä aikaa, kun vielä kerran käänsimme veneen keulan järveä kohti. Tosin siinä vaiheessa alkoi herätä pieni epäilys, mitä se NYT tekee, kun on niin hiljaista! Loppu hyvin, kaikki hyvin. Neitikoira oikeasti nukkui (viltit oli työnnetty takapenkiltä jalkatilaan ja järvivesi oli imeytetty apukuskin penkille) ja varsin tyytyväisenä ajelimme kotiin, saaliina oli kuitenkin mukavasti kalaa, kaikesta huolimatta.