Voi kurjuus, mikä treeni-iltama takana. :/
Meillä on jäänyt nyt viidet agi-harkat peräkkäin välistä ja nyt asteltiin hallia kohti innolla, sekä minä että Oona. Ensimmäiset hypyt ja putket menivät iloisen tekemisen merkeissä, kepitkin!
Sitten kokeiltiin puomia. Oona on ensimmäisen putoamisen jälkeen ollut tarkempi ja varmajalkaisempi. Nytkin se meni sen oikein hienosti ja höseltämättä. Otettiin toinen kerta heti perään ja allekirjoittanut saa "kiitellä" itseään, että menin askeleen koiraa edellä, enkä ollut varmistamassa. Oona astui etujalallaan tyhjän päälle ja kiepsahti voltin kautta selälleen maahan. Se jäi maahan kiljumaan ja huutamaan (hyvin epätyypillistä ja tiesin, että nyt sattui), nousi ylös ja tuli mun kainaloon, edelleen huuto oli sydäntä särkevää. Mutta eipä tässä kaikki. Ryhmään kuulunut koira, joka oli treenannut toisaalla irrallaan, syöksyi meidän luokse ja alkoi hyökkiä parkuvaa Oonaa kohti. Mä kumarruin Oonan ylle ja yritin kädellä pitää toisen koiran hyökkäilyjä kauempana: en ollut varma, tulisiko sieltä hammasta myös.
Lopulta tilanne ohi, rauhoittelin Oonaa vielä hetken ja noustiin varovasti ylös ja liikkeelle. Se ei aristellut mitään kohtaa ja käveli ok. Menimme viereiselle radalle omaan rauhaan "toipumaan" ja kävelemään.
Teimme radan puolella hyppysarjaa (madalletuilla esteillä) ja totesin, ettei Oona ole nyt iskussa: esim. häntä pysyi tiukasti alhaalla, mitä Oona ei ikinä tee. Se myös alkoi läähätellä ja totesin, että tämä riittää meidän osalta tällä kertaa. Hetken aikaa vielä hengailtiin radan reunalla ja syötiin nameja: yritin tehdä jotain, ettei tilanteesta jäisi niin huonoa mielikuvaa koiralle.
Edelleenkään en nähnyt kävellessä mitään ontumista, se antoi painella ja tunnustella koko kropan läpi. Mutta otapa omalle kohdalle ja pudottaudu puolestatoista metristä maahan selälleen... :( Varmasti tuntuu.
Kotona annoin Rimadyliä ja passitin makkariin sängylle nukkumaan. Peittelin selkää lämpöiseksi, suukottelin, pyytelin anteeksi ja toivotin makoisia unia. Menin keittiöön laittamaan voileipää ja siinä oli samalla sekunnilla afgaani vierellä puuhakkaana: "Mitäs me tänään syödään?"
Mutta oli sellainen kurjien sattumusten sarja, että harmittaa vielä pitkään. Toivottavasti Oona toipuu nopeasti kuntoon. Kyllä me vielä agilityyn mennään viimeisellekin kerralle jos tästä ei kehity mitään sen kummempaa, mutta sitten tehdään vain kaikkea kivaa: hyppyjä ja putkea, putkea ja hyppyjä, ja joka välissä syödään ruhtinaallisesti nameja! Harrastamisen pitäisi olla kivaa!
Meillä on jäänyt nyt viidet agi-harkat peräkkäin välistä ja nyt asteltiin hallia kohti innolla, sekä minä että Oona. Ensimmäiset hypyt ja putket menivät iloisen tekemisen merkeissä, kepitkin!
Sitten kokeiltiin puomia. Oona on ensimmäisen putoamisen jälkeen ollut tarkempi ja varmajalkaisempi. Nytkin se meni sen oikein hienosti ja höseltämättä. Otettiin toinen kerta heti perään ja allekirjoittanut saa "kiitellä" itseään, että menin askeleen koiraa edellä, enkä ollut varmistamassa. Oona astui etujalallaan tyhjän päälle ja kiepsahti voltin kautta selälleen maahan. Se jäi maahan kiljumaan ja huutamaan (hyvin epätyypillistä ja tiesin, että nyt sattui), nousi ylös ja tuli mun kainaloon, edelleen huuto oli sydäntä särkevää. Mutta eipä tässä kaikki. Ryhmään kuulunut koira, joka oli treenannut toisaalla irrallaan, syöksyi meidän luokse ja alkoi hyökkiä parkuvaa Oonaa kohti. Mä kumarruin Oonan ylle ja yritin kädellä pitää toisen koiran hyökkäilyjä kauempana: en ollut varma, tulisiko sieltä hammasta myös.
Lopulta tilanne ohi, rauhoittelin Oonaa vielä hetken ja noustiin varovasti ylös ja liikkeelle. Se ei aristellut mitään kohtaa ja käveli ok. Menimme viereiselle radalle omaan rauhaan "toipumaan" ja kävelemään.
Teimme radan puolella hyppysarjaa (madalletuilla esteillä) ja totesin, ettei Oona ole nyt iskussa: esim. häntä pysyi tiukasti alhaalla, mitä Oona ei ikinä tee. Se myös alkoi läähätellä ja totesin, että tämä riittää meidän osalta tällä kertaa. Hetken aikaa vielä hengailtiin radan reunalla ja syötiin nameja: yritin tehdä jotain, ettei tilanteesta jäisi niin huonoa mielikuvaa koiralle.
Edelleenkään en nähnyt kävellessä mitään ontumista, se antoi painella ja tunnustella koko kropan läpi. Mutta otapa omalle kohdalle ja pudottaudu puolestatoista metristä maahan selälleen... :( Varmasti tuntuu.
Kotona annoin Rimadyliä ja passitin makkariin sängylle nukkumaan. Peittelin selkää lämpöiseksi, suukottelin, pyytelin anteeksi ja toivotin makoisia unia. Menin keittiöön laittamaan voileipää ja siinä oli samalla sekunnilla afgaani vierellä puuhakkaana: "Mitäs me tänään syödään?"
Mutta oli sellainen kurjien sattumusten sarja, että harmittaa vielä pitkään. Toivottavasti Oona toipuu nopeasti kuntoon. Kyllä me vielä agilityyn mennään viimeisellekin kerralle jos tästä ei kehity mitään sen kummempaa, mutta sitten tehdään vain kaikkea kivaa: hyppyjä ja putkea, putkea ja hyppyjä, ja joka välissä syödään ruhtinaallisesti nameja! Harrastamisen pitäisi olla kivaa!
