sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Agility äksidentti

Voi kurjuus, mikä treeni-iltama takana. :/

Meillä on jäänyt nyt viidet agi-harkat peräkkäin välistä ja nyt asteltiin hallia kohti innolla, sekä minä että Oona. Ensimmäiset hypyt ja putket menivät iloisen tekemisen merkeissä, kepitkin!

Sitten kokeiltiin puomia. Oona on ensimmäisen putoamisen jälkeen ollut tarkempi ja varmajalkaisempi. Nytkin se meni sen oikein hienosti ja höseltämättä. Otettiin toinen kerta heti perään ja allekirjoittanut saa "kiitellä" itseään, että menin askeleen koiraa edellä, enkä ollut varmistamassa. Oona astui etujalallaan tyhjän päälle ja kiepsahti voltin kautta selälleen maahan. Se jäi maahan kiljumaan ja huutamaan (hyvin epätyypillistä ja tiesin, että nyt sattui), nousi ylös ja tuli mun kainaloon, edelleen huuto oli sydäntä särkevää. Mutta eipä tässä kaikki. Ryhmään kuulunut koira, joka oli treenannut toisaalla irrallaan, syöksyi meidän luokse ja alkoi hyökkiä parkuvaa Oonaa kohti. Mä kumarruin Oonan ylle ja yritin kädellä pitää toisen koiran hyökkäilyjä kauempana: en ollut varma, tulisiko sieltä hammasta myös.

Lopulta tilanne ohi, rauhoittelin Oonaa vielä hetken ja noustiin varovasti ylös ja liikkeelle. Se ei aristellut mitään kohtaa ja käveli ok. Menimme viereiselle radalle omaan rauhaan "toipumaan" ja kävelemään.

Teimme radan puolella hyppysarjaa (madalletuilla esteillä) ja totesin, ettei Oona ole nyt iskussa: esim. häntä pysyi tiukasti alhaalla, mitä Oona ei ikinä tee. Se myös alkoi läähätellä ja totesin, että tämä riittää meidän osalta tällä kertaa. Hetken aikaa vielä hengailtiin radan reunalla ja syötiin nameja: yritin tehdä jotain, ettei tilanteesta jäisi niin huonoa mielikuvaa koiralle.

Edelleenkään en nähnyt kävellessä mitään ontumista, se antoi painella ja tunnustella koko kropan läpi. Mutta otapa omalle kohdalle ja pudottaudu puolestatoista metristä maahan selälleen... :( Varmasti tuntuu.

Kotona annoin Rimadyliä ja passitin makkariin sängylle nukkumaan. Peittelin selkää lämpöiseksi, suukottelin, pyytelin anteeksi ja toivotin makoisia unia. Menin keittiöön laittamaan voileipää ja siinä oli samalla sekunnilla afgaani vierellä puuhakkaana: "Mitäs me tänään syödään?"

Mutta oli sellainen kurjien sattumusten sarja, että harmittaa vielä pitkään. Toivottavasti Oona toipuu nopeasti kuntoon. Kyllä me vielä agilityyn mennään viimeisellekin kerralle jos tästä ei kehity mitään sen kummempaa, mutta sitten tehdään vain kaikkea kivaa: hyppyjä ja putkea, putkea ja hyppyjä, ja joka välissä syödään ruhtinaallisesti nameja! Harrastamisen pitäisi olla kivaa!

tiistai 29. marraskuuta 2011

Surrealistista valokuvaustaidetta

Tänne saatiin kertarysäyksellä talvi. Koirat höpsähtivät täysin, kuten arvata saattaa. Kun avasin oven takapihalle, hulabaloo alkoi välittömästi. Omega alkoi pyörittää hyrrää. Hyrrä pyöri ja pyöri kiihtyvällä vauhdilla, välillä meni jalat jo solmuun ja koira nurin! Ja taas pystyyn ja pyörimään. Sitten peppu pystyssä ja etujalkojen läiskimistä hankeen. Sen täytyi olla mukavaa, koska Omega hymyili leveästi, että jokaisen hampaan olisi voinut laskea. :D

Oona teki välittömästi kauden ensimmäisen lumienkelinsä ja kävi sitten maiskuttelemaan.

Parhautta!

Nyt lumen aikaan ei ole ollut valoisaan aikaan vielä vapaata, mutta päätin kokeilla kuitenkin. Tuloksena melko surrealistisia otoksia, mutta sen verran hauskoja, että esille vain.

Tämä oli ehkä huikein. :D













Maikkesta ei saanut tällä kertaa tarkkaa kuvaa edes makuulla. Vaan kyllä grey arvosti hankea, mihin heittääntyä vilvoittelemaan. Uskomattoman kuumaverinen eläin, iho ihan hohkaa kuumaa! (Ihana lämpöpatteri peiton alla!)














Musta koira mustalla taustalla.

Joskus teen vielä studion kotiin mustasta lakanasta ja valoista, että saan kunnollisen kuvan aikaan. ...mutta enhän mä sitä ole puhunut kuin viitisen vuotta vasta...




















...vaikka ei tämäkään hassumpi ole. <3





















Juoksutin Omegaa tuosta kohdasta kerta toisensa jälkeen, mutta en onnistunut saamaan tällä kalustolla The Kuvaa. Harmillista.















Moni kyselee, miten tällainen pari juoksee. Kun toinen on niin paljon nopeampi, eikö afgaani jää jälkeen? Eihän greyn tartte kuin hölkkäillä?

Tämä kuva valaisee asiaa aika kivasti. Kun grey kiitää karkuun, afgaani tekee U-käännöksen ja onkin greyn vuoro tulla perässä. Ja silloin on kyllä sata lasissa, ei tietoakaan löysäilystä. Kun Oona "jahtaa", Omega tekee tahallaan läheltä kiihdytyksiä ja juoksee kahdeksikkoa, jolloin molemmat joutuvat jälleen työskennellä täysillä. Ja jestas on hauskaa! :)
(Kyllähän siinä on vissi ero, miten kaksi afgaania juoksee keskenään ja kuinka kaksi greytä juoksee keskenään, mutta nämä ovat keksineet sen molemmille passaavan kaavan.)













Sitten vielä yksi hulvaton epäonnistunut. Noonalii korvat tötteröllä ja Maikke kiitää valon vauhtia. :)












tiistai 18. lokakuuta 2011

Hiekkakuoppahubailua

Sama virsi jälleen: ihana ilma, hiekkakuoppabileet ja hauskuutta!

"Kolmentuulenkarvat! Yritän epätoivoisesti saada Oonan korviin pituutta ja nyt kokeillaan pitää ponkkareita 24/7.




















Oonakin oli intona!







































...ja juokseminen oli hauskaa ylämäkeen myös!













Afgaanirinsessaiseni.



































Superhauskaa hommasta tuli sillä sekunnilla, kun otin taskusta tennispallon: tää olikin ihan uusi juttu! Omega höpsähti täysin. Ei se noutaminen ja pallon perässä juokseminen, vaan pallon kanssa juokseminen. :D













Pallo on näissä kuvissa ihan paikallaan. Siinä ympärillä oli vain ilmeisen kivaa kieppua ja kikkailla. :D













Trallallaa, näätkös miten hieno pallo!














Bojooing...













Katsokaa noita greyn korvia taas... Asento vol. tosi mones. :D




















Tältä näyttää koira, joka yhtä aikaa menossa ja tulossa. Kropan hallinta greyksi on kyllä täysi kymppi!













...Ja välillä pääkin on jäädä matkasta...












Nyt mie en jaksa enää askeltakaan!
(Paitsi että tää on lähes lavastettu kuva: sekuntia myöhemmin meno jatkui taas.)













Intiaaninimeltään Aina Iloinen! (Ja Ajoittain Pystykorvainen)














Oonakin innostui!













...kunnes tajusi sekuntia myöhemmin:
"***tu, pallo!"















Tässä samalla myöhästyneet synttärionnittelut Omegalle, joka täytti syyskuun alussa 2 vee!
Kissa-siskokset Nelli ja Veronica puolestaan täyttivät toissapäivänä 13 vuotta!
Onnea ja pitkää ikää kaikille rrrrrrakkaille!

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Oona verijäljellä

Päätin kokeilla verijälkeä Oonalle reilun 6 vuoden tauon jälkeen. Puolitoistavuotiaana se ajoi pari jälkeä, mutta sen jälkeen maailman hajumaailma avautui, ja voi miten suuri maailma se olikaan! Kuurona jokaisen öttiäisen jälkeä ja välillä ilmavainullakin. Päätettiin pitää taukoa, kunnes hieman tulisi kuuiaisuutta. Josko nyt siis. :D

Puolitoista tuntia vanha verijälki (hirvenverta ja vettä 1:3) kiersi matalahkossa heinikossa, enkä kaikista ohjeista huolimatta suostunut suoraan jälkeen, vaan heti tein 90 asteen mutkan, josta vielä jälki kääntyi pensaan taakse "kaadolle". Jälki ei ollut pitkä, ehkä reilu 10 metriä? Mutta pääasia olikin, että näen, toimiiko koira.

Toimihan se!
Alkuun se vähän hössötti, kun käytin sanaa "etsi". Tähän asti se on tarkoittanut jotain herkkuja maassa. Hmm... pitäisikö ottaa oma sana tälle?
Näytin sille uudestaan jäljen ja yhtäkkiä koiran (kävely)vauhti ihan tökkäsi: "Woooot??" Sitten se lähti määrätietoisesti jyräämään eteenpäin nenä maassa menemään prikulleen oikeaa reittiä ja kaarsi hienosti kaadolle, jossa oli hirvenlihasuikaleita palkaksi. Kelpasi!

Se muutos junnuajan jälkeen oli, että nyt Oona meni vauhdilla eteenpäin, kun vuosia sitten Oona nuuskutti jokaisen pisaran hyvin tarkkaan ja vain vähän pidempään pätkään saatiin menemään aikaa kauan, muistankohan väärin, jos puhun yli 15 minuutista.

Tässäpä tyylinäyte, huomaatko missä kohti koira löytää/hoksaa jäljen? :)
Linkki picasa-albumiin, jostain syystä en saanut sitä liitettyä suoraan tänne.
https://picasaweb.google.com/elettaria80/OonaVerijaljella14102011?authkey=Gv1sRgCIPD-7bNus-36wE#5664842827521371986

Juu, onhan tässä vielä "vähän" työstämistä esim. alokasluokan 900m:n verijälkeen... :D
Pitää ostaa se 6 metrin liina ja alkaa opettelemaan lisää.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Omegan hyrrä

Tässä yksi Roon periyttämä hassu asia tyttärelleen: hyrrä.
Omegalla alkaa hyrrä yleensä pyöriä, kun on tosi kivaa. Ja monesti meidän pikkuruisella takapihalla, kun hepuli meinaa iskeä, mutta ei pääse kunnon laukka-askelta ottamaan.




Muutoin kuulumisena Omegan silmätulehdus. Kävimme asian tiimoilta eläinlääkärissä ja Omega oli vakuuttunut, että toimenpiteessä hänen silmänsä kaivetaan vähintään pois kuopistaan. Laittoi vastaan, minkä kaikilta voimiltaan kykeni ja meinasi ihan hätäparkuakin tulla. Ja huom: silmiin siis laitettiin tutkimustippaa ja katsottiin valolla. Mutta eihän pieni greyparka voinut ymmärtää, mistä on kyse ja jos se vaikka on yhtä inhoittavaa, mitä parina päivänä tehty silmähuuhtelu. Pienellä kauhulla odottelin, millä tavalla saan lääkittyä molempia silmiä useita kertoja päivässä... Mutta jo ensimmäisellä kerralla Omega hoksasi, ettei tässä olekaan kyse mistään maailmaa mullistavasta, etenkin kun sai vain nameja maiskutella. Lisäksi tietysti kuivaharjoittelua ilman lääkkeitä namipalkalla. Nyt se makaa ihan hievahtamatta ja kiltisti antaa lääkitä.

Tuli mieleeni, että Omega on sikäli vähän "Edimäinen" hoidettava: Edille ei ikinä toiminut pakote, vaan se koki sen maailman hirveimpänä asiana. Mutta kun asiasta keskusteltiin, suostuteltiin ja edettiin pikkuhiljaa, antoi Eppunenkin laittaa itsensä vaikka solmuun. Hyvä muistaa tämä myös Omegan kanssa.



sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Lisää agilityä!

Tänään oli Oonan toiset agi-treenit, viimeviikon karkelot jouduimme jättää väliin.

Tällä kertaa kun auto pysähtyi parkkikselle, Oona huusi suoraa huutoa. JodLAAti jadLAAti. Muutenkin tohotti ja touhusi, että meinasi hermo mennä. Mutta ku Noonanen oli innoissaan!

Heti alkumetreillä tosin halli raikasi, kun intopinkee Inkku hypähteli ympäriinsä ja vahingossa pyyhälsi suoraan takana istuneen Oonan syliin. Individualistina Oona ei elettä kauheasti arvostanut, mutta onneksi konflikti oli nopea, kovaa ääntä täynnä ("Pärkkele, kakara!!"), eikä sen kummempaa. Onneksi Inkkukaan ei tainnut säikähtää sen kummemmin, iloinen esiintyminen jatkui tunnin loppuun asti. :) Minä Oonalle sanoin tullessa, että olethan sinä itsekin ollut tuollainen riemumieli. "Minäkö muka? En muista sellaista", puhisi Oona.

Tällä kertaa käytiin kaikki esteet läpi, uutuutena rengas, keinu ja A-este. Puomi oli tällä kertaa täysikorkuinen ja putkeen tehtiin mutkaa.

Hypyt Oona tekee... noh, Oonamaisesti. Ensimmäisen se loikkaa hienosti, seuraavan ylittää jos onnistun ohjaamaan ja ärmäisenään lujaa HOPPA! tarpeeksi ajoissa. Muuten se edelleen juoksee vain päin ja tuijottaa minua ja palkkaa. Korotettu ääni saa koiran tähän maailmaan ja se muistaa hypätää. :D
Pitänee opetella nakkaamaan vinkulelu suoraan eteenpäin palkaksi, auttaisi ehkä?

Puomilla Oona rynni menemään namin perässä ja lopulta tömähti korkeuksista mun käsien läpi maahan kyljelleen. Oona on Oona, eikä välittänyt tästä mitään vaan heti yritettiin uudelleen. Ja kah! Koira alkoi vähän miettiä, missä ne jalat menevät ja teputtaa nyt puomin oikein sievästi. Noh, pientä lipsumista vielä, mutta hyvällä mallilla mennään.

A-esteelle Oonalla on aina kiire, koska nyt alussa siihen kontaktipinnalle jätetään nami odottamaan. Ohi kävellessämmekin Oonan on pakollista nuuskaista ja tsekata, ettei siihen olisi vain jäänyt mitään...

Keinu mentiin avustamalla pariin kertaan, jälleen Oona tepsutti rohkeasti, eikä välittänyt keikkuvasta alustasta.

Renkaan läpi se hyppäsi sujuvasti, siinä ei pitäisi tulla olemaan ongelmia.

Keppisarja tehtiin nyt täytenä, ja Oona pujotteli ihan ok. Mä ohjasin välillä väärin ja koira teki juuri niin hyvin, kuin mun ohjeilla pystyi. Tuota olisi hyvä siis harjoitella ihan ilman koiraakin.

Putki oli aloituspäivänä vähän hankala. Oona katsoi vuoroin putkeen, jonka toisessa päässä huutelin herrrrkkua ja välillä ihmetellen yleisöä: "Sekosiko tuo Mamma?"
Nyt se sujahtaa aika hienosti ohjaamalla ja juoksen itse toiseen päähän palkkaamaan. Nyt tehtiin putkeen mutkaakin ja edelleen Oona meni sieltä! Se oli minulle pienoinen yllätys, jotenkin odotin enemmän tahkoamista tämän kanssa.

Nyt harjoiteltiin melkein koko tunti, eikä paljoa vain hengailtu. Huomasi loppuajasta, että Ladya alkoi vähän tympäistä, tai tietysti saattoi väsähtääkin, kun koko ajan oli uuden oppimista ja aktiivisena olemista. Seuraavilla kerroilla pitää siis muistaa tauottaa paremmin, vaikka allekirjoittaneella olisikin hinku kokeilla jokaista estettä vielä kerran.

Hirmuisen mukavaa!
Kivaa tehdä jotain ihan erilaista ja nähdä, miten kehitytään yhdessä ja erikseen. Ja myös toisten tekemistä on kiva seurata: niin se vain vinttikoira oppii ja osaa, oli rotu tai ikä mikä tahansa. :) Joku vähän reippaammin, joku vähän ujommin, mutta yhteistä kaikille, että ihanasti ne luottavat ohjaajaansa ja tekevät mitä pyydetään.

Tunnin jälkeen käytiin vielä rentoutumassa metsälenksulla, jossa puolestaan Omega sai toteuttaa itseään ja reitti kulki lentäen yli kivien ja kantojen...
Sellaisia ihania arkisia juttuja. :)

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Oona goes agility!

Aloitimme Oonan kanssa ihan uuden harrastuksen: agilityn. En miettinyt asiaa hetkeäkään, kun kuulin vinttikoirille järjestettävästä alkeiskurssista. Oonalle kerroin, että aloitamme harrastuksen missä saa koko ajan herkkuja, sen täytyy olla kivaa!

Meidän ryhmässä on Oonan lisäksi 5 vinttiä, oikein mukava pieni ryhmä harjoitteluun! Ohjaajana toimii Sanna Jokilahti, afgaaniharrastaja hänkin. Myös agilityssä.

Vuoroa odotellessa Oona saattoi kääntää selkänsä kentälle ja kävi makaamaan. Mutta kun kaivoin taskua ja "herrrrkkujaa...", koira oli heti menossa mukana. :) Harjoittelimme hyppyjä, keppejä, puomia ja tunneleita. Viimeistä lukuunottamatta (jonka Oona teki myös pienen suostuttelun jälkeen) Oona oli ihan loistopakkaus! Jos mä vain ohjasin oikein, niin kyllähän Oona teki! Puomillakin tepasti kuin vanha tekijä (Hoh, miten nämä eroaa metsän pitkospuista, ajatteli varmaan Oona) ja kepit pujotteli myös tottuneesti. Vähän meidän pitää harjoitella siinä, että Noonanen katsoisi myös vähän jalkoihinsa/eteensä, eikä vain sitä Mamman kädessä olevaa namia... :)

Ohjaajalta sellainenkin vinkki, että toko saattaisi mennä Oonan kanssa hienosti.
Niinhän se voisi mennä, olenhan puhunut tästä vuosia! Mistä itselle vain potkua kunnolliseen treenaamiseen? ...löydetäänkö me vielä itsemme tokon alkeistakin?!

Niin, ja sitä verijälkeäkin piti kokeilla. Jääkaapissa on jo naudanverta, josko ensi viikolla kokeiltaisiin pieni pätkä.

Voi mikä multipurpose afgaani!

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Treeniä treeniä

Ja taas oli suunta kohti Kauppia. Tällä kertaa matkaseurana olivat Tiina ja Hukka.

Koppilähtö oli surkein ikinä ja jäin pohtimaan, mikä meni vinoon? Koira jarrutteli, yritti kääntyä kopissa ja luukun sulkeudutta jäi seisomaan mutkalle takapuoli ihan takaosassa kiinni. Hip hei. Hetken ajattelin, ettei se lähde sieltä laisinkaan.

No lähtihän se ja suoritus radalla olikin sitten varsin huikea. Lähdöstä kiskoon kiinni, tällä kertaa kaikki Tampereen vaativat kaarteet ihan sisälaidassa kiinni ja maaliviivan kohdalla vain kiihdytti vauhtiaan. Käsiaika 17,24. Ei kamalan huono, kun ottaa huomioon lähdön surkeuden.

Tänään olimme muistelemassa KSVKK:n koppitreeneissä, miten sieltä pitikään lähteä. Vaan jälleen ihan 10+ suoritukset. Innolla koppiin, nenä kaltereihin, pieni kyykistys lähtökuoppiin ja lähdössä hiekat ja mullat Mamman silmille.

Seuraavan kerran Tampereella keskimatkaa ja suunnitelmissa olisi myös harkat Turun suunnalla. Josko vielä ehtisi parit ryhmäharkat juosta ennen talvikautta? Kisasuunnitelmat taitaa tältä kesältä jäädä, tulee turhan tiukka aikataulu. Ehkä.

Lisäksi pakosti mielessä on pyörinyt tämänpäiväisen kisaturman johdosta se, annanko itselleni ikinä anteeksi, jos Maikkelle tapahtuu radalla jotain. Ja vain siksi, koska Mamma tahtoo harrastaa. Siinäpä pohdittavaa.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Ratatreenit Kaupissa

Nokka kohti Tamperetta ja pienellä täpinällä treeneihin.
Tuo matka vain on NIIN puuduttavan tylsä ajaa, etenkin aamuvuoron jälkeen silmät ristissä, jotta olispas mukava asua lähempänä... ;)

Nämä olivat ensimmäiset treenit grl:n puolella, rehellisesti kyllä vähän jänskätti mennä sinne "ammattilaisten" sekaan. Omega muisti nyt jo heti parkkipaikalla, missä ollaan ja kaula pitkällä kuikuili radalle, jossa oli vielä kastelut ja lanaukset menossa. Annoin sen odotella autossa, sillä ilman mitään vieheitäkään meinasi mennä höyryämisen ja pomppimisen puolelle.

Ilokseni siellä otettiin sähköiset ajat, joten me on aloitettu harrastaminen nyt virallisesti. :)

Omega starttasi valeraskauden jälkeen nyt ensimmäistä kertaa, jänskätti vähän sekin. Mutta turhaan, Omega on PRO!

Kopituksessa työnsin koiran etuveräjään asti. En ole aiemmin tajunnut tehdä tätä, vaan kun koira on ollut sisällä, olen lyönyt luukun kiinni ja toivonut parasta. En sitten tiedä, onko se aiemmin itse mennyt veräjälle, vai jäänyt takaosaan, mutta nyt oli ihan huippu kopitus. Omen kopittaminen on helppoa, ei minkäänlaista riehumista. Kopissa se raapi etujaloilla veräjää ja tuuppi (aika rajusti!) kuonolla kaltereita. Sitten se kuuli vieheen lähestyvän, hiljentyi hieman kyykistyen... Ja luukun rävähtäessä auki grey singahti radalle.

Upea upea kiihdytys, mutkaan sisälaidassa kiinni ja sieltä suht siististi etusuoralle. Tuossa vaiheessa mulla meni kylmät väreet: ihan uskomaton tunne, että mun pikkulikka menee siellä noin upeasti, ihan maagista katsottavaa! Maalin jälkeen kaarteessa Omega vähän painui ulkolaitaa kohti, mutta erinomaisesti painoi menemään yhä vain ja ensimmäistä kertaa se jäi ravistelemaan ja puistelemaan viehettä enemmän.

Aika 17.36 (...vai oliko se 17.39... tarkistan!) Ei illan nopein, mutta ei kyllä huonoinkaan. Valeraskausdepiksen jälkeen ihan kelpo suoritus, tuosta on hyvä lähteä parantamaan. Mä itse olen melko vakuuttunut, että 17 sekuntia tullaan alittamaan. Tai ainakin kovasti toivon näin!

Harjoituksissa nähtiin pitkästä aikaa (sitten pikkupentuajan) myös Omegan veli Darwin, joka on täysin maskuliinikopio Omesta. Luonteensa puolestakin tuntui olevan juuri samanlainen välitön ilopilleri ja kaikkien kaveri.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Kisaraportti EMM-kisoista Hollannista

Vinttikoirien maastojuoksun Euroopanmestaruuskisat pidettiin heinäkuisena viikonloppuna Oirschotissa Hollannissa. Pitkän aikaa minulla on ollut haaveena päästä katsomaan ulkomaisia kisoja, nimenomaan ns. juoksijalinjaisten afgaanien suorituksia ja nyt viimein onnistui. Vietin joitain päiviä Amsterdamissa, josta pääsi näppärästi junalla lähelle kisapaikkaa.

Lauantaipäivä ei kuulemma ollut mennyt aivan putkeen: vesisadetta ja viivytyksiä, palkintojenjako oli aloitettu puolen yön aikaan... Mutta sunnuntaina paistoi aurinko, vain muutama lyhyt sadekuuro saatiin fiinaalien aikaan. Tosin afgaanien finaalien alkua jouduttiin odottaa hieman oudosta syystä: yhtä tuomaria oli purrut edellisenä päivänä koira, ja nyt vasta alettiin etsiä korvaavaa tyyppiä pellolle.

Kisapaikka käsitti leirintäalueen lisäksi kolme kisapeltoa, jotka olivat isoja ja tasaisia. Haastavuutta oli haettu näköesteillä (matalilla, pitkillä aidoilla), radalla oli myös melkoisesti mittaa. Afgaanien alkuerärata oli kuulemani mukaan kilometrin mittainen, ja sitä oli kuitenkin lyhennetty edellisestä päivästä...!

Alkuerärata kiemurteli laajalla pellolla, mutta siksak-vaikutelmaa siitä ei saanut (vrt. Hyvinkään peltorata...). Itse tykkäsin, että mukana oli selviä ns. vauhtiosuuksia, joissa koirat juoksivat pitkän matkan suoraa; nopeuserot näkyivät näissä hyvin selvästi. Mutkiin ei mielestäni kuitenkaan tultu suoran loputtua liian lujaa, sillä suunnittelulla ja oikeanlaisella vedolla koirat ehtivät hidastaa ja valmistautua käännökseen. En tiedä edellisestä päivästä, mutta nyt radan suorittaneet afgaanit ja huisin nopeat unkarilaiset eivät kaatuilleet tai kompuroineet. Viehettä ei pysäytetty kuin maalissa. Välillä koirat loikkivat menemään vieheen edellä ja narun yli varsin hurjan näköisesti ja allekirjoittanut oli välillä silmät kiinni, jotta kohta käy parku, kun naru viiltää jalkaan.

Vieheen veto oli äänetöntä sähkövieheen vuoksi. Suomessa on tottunut kiinnittämään huomion pellolle, kun moottori pärähtää käyntiin. Nyt välillä lähdöt menivät totaalisesti ohi ja huomasin, että siellä ne jo menee. Ei huono vaihtoehto sikäli, varmasti vuoroa odottaville koirille paras vaihtoehto. Mutta ongelmaksi näin vieheen on/off-kytkimen. Moottorilla vauhtia voi hidastaa ja nopeuttaa portaattomasti, tässä viehe nyki välillä varsin tylsästi ja monet koirat tekivät jo "tappoloikan", jolloin viehe nykäistiin karkuun, koiran vauhti tyssäsi ja ajopari sai etumatkaa. Vieheenveto tapahtui pellon laidalta.




















Hollantilaiset koirat hyppivät tottuneesti näköesteaitojen yli, mm. suomalaiset afgaanit taas ihmettelivät eteen tullutta estettä, melkein pysähtyivät ja sitten loikkasivat yli ja jatkoivat matkaa. Tässä ne antoivat tasoitusta turhan paljon tottuneemmille kilpakumppaneilleen, sillä vauhti oli haettava uudestaan.














Vieheen palautus oli nopeaa mönkkärillä. Rissat olivat erilaiset, tiimalasimalliset vrt. meidän matalat rissat. Näin mutkat vain miljoonaa ja seuraavaa lähtöä peliin.

Enpä haluaisi olla varusteiden tarkistajana, jos ja kun isommat arvokisat Suomeen saadaan. Mantteleissa ei ollut erikoista mainittavaa, mutta kuonokopista löytyikin sitten afgaaneilla vähän kaikenlaista. Suomessa "hifistellään" (hyvässä mielessä!) kopan lankojen pituuksia, mallataan, kysellään mielipiteitä ja sovitetaan vielä. Tuolla muutamalla koiralla koppa oli mallia "eläinlääkärinkoppa", eli suun sai vain muutaman sentin maksimissaan raolleen. Huulet ja viiksikarvat vain pursusivat muovikopan rei'istä. Lisäksi oli erikoisia niitattuja muovikoppia, jotka eivät Suomessa läpäisisi tarkastusta. Kennelkopilla juoksi myös muutama koira, kiellettyjä käsittääkseni nekin suomalaisissa kisoissa. MUTTA huomionarvoista oli, että vaikka koira lähtöpaikalla hieroi koppaa pois, vieheen perässä ei näkynyt minkäänlaista epäröintiä ja käytännössä jotkut koirat siis juoksivat ae ja fin lähes suu kiinni, maaliin saakka. Mainitsen tämän siksi, koska välillä foorumeilla syytetään koiran haluttomuutta juosta, koska koppa ei ole täydellinen juuri sen malliselle kuonolle ja häiritsee niin kovasti... ;) Faktahan se on, että jos viettiä löytyy, niin päässä saa olla vaikka rapumerta.
Väärinkäsityksen ehkäisemiseksi: toki kopan on hyvä olla sopiva kaikin puolin, mutta kopassa ei ole syy, jos koira ei aja.


Afgaaneissa oli lopulta kisaamassa 30 urosta ja 38 narttua. Alkuerät menivät sikäli harmittavasti "ohi", koska en tiennyt tarkasti, kuka koira oli vuorossa. Toki näki onko kyse juoksijalinjaisesta vai näyttelylinjaisesta (en haluaisi käyttää määritelmää näyttelylinjainen, vaikka sitähän nämä "meidän" afgaanit enemmän lienevät... ?) mutta joka tapauksessa juoksusuorituksia oli kiva vertailla ja kuvailla vain. Finaaleissa katselin tarkemmin, kuka koira on kyseessä ja miten se suoriutui.

Toki juoksijalinjaiset olivat nopeita, usein juoksuasento jo oli erilainen, mitä monella meikäläisellä koiralla, joiden laukka on vähän töksähtelevää pää pystyssä juoksemista. Näillä keski-eurooppalaisilla kiitureilla laukka m uistutti hyvin paljon salukin juoksua; hyvin sulavaa, matalaa ja helppoa. Mutta muistuttaisin silti, että ihan Suomessakin olen nähnyt upeaa, matalaa ja nopeaa laukkaa juoksevia afgaaneja.

Osa koirista oli hyvin "whippetmäinen" lähetettävä... Huusivat, kiemurtelivat ja olivat lähteä käsistä lähtöpaikalle mentäessä.



















Pisteytys oli avokätistä.
Uskon vahvasti, että jos suomalaisissa kisoissa koira juoksee pätkän, pysähtyy ja katselee parin juoksua puoli rataa ja loppusuoralla taas jatkaa ajoaan, koira ei saa reilusti yli 200 pistettä. Kuvaavaa on myös se, että jumbosijoilla olevat afgaanit saivat pisteitä 452 ja 446... Ei, koirat eivät olleet näin hyviä, va ikka kyse olikin EM-kisoista. Toki voittajat erottuivat, mutta pisteiden perusteella annetaan kotosuomeen hiukan väärä kuva kisan tasosta.

Suomalaiset afgaanit (Hienohelman Opal, Xaga's Romilda Vane) edustivat hienosti. Opalille sattui alkuerissä mielestäni huonoa tuuria parin kanssa, joka oikoi yhdessä vaiheessa reilusti ja viehe vedettiin tarkkaan seuranneelta Opalilta kauas ennakoineen parin eteen. Juoksurytmi sekaisin, viehe toisella puolen peltoa ja keskeyttäminen oli lähellä. Silti pari sai paremmat pisteet, mitä joudun hieman ihmettelemään. Juu juu, tuomarit näkevät tilanteet pellolla toisella tapaa jne, mutta tällä lättänällä pellolla koirat näkyivät koko ajan ja jos pari ei lähde seuraamaan viehettä, vaan oikaisee pellon poikki viehettä vastaan, kyse ei voi olla tulkinnasta. Mutta tämä on arvostelulaji, pellonlaitaspekulaatiot kuulunevat asiaan. ;)

Täydelliset tulokset olivat ilmestyneet nettiin maan antaina. Tässä asia, mistä voitaisiin Suomessa jo pikkuhiljaa ottaa oppia. Nykytekniikan aikana se ei_voi_olla niin vaikeaa.
http://www.dwzrv.de//files/17.0
7.2011_ecm.pdf
Kuten tuloksista näkee, pelkkää juoksijalinjaiste
n juhlaa maastokisat eivät olleet. Vaikka ne radalla ovat ylivoimaisesti parempia, maastossa on monta muutakin asiaa arvioitavana. Juoksijalinjaisissa oli niitä, jotka menivät täysiä etee npäin ja mutkat suoriksi. Luultavasti kyse ei ole siitä, etteikö se pystyisi kääntyä, sillä osa taas juoksi mutkat mielettömällä tarkkuudella ja nopeilla käännöksillä, vaikka vauhti oli mieletön. "Korva maata viistäen", kuten minulle osuvasti sanottiin. Mutta näissäkin kiitureissa näkyi se afgaanimaisuus: osa ennakoi varsin tuttuun tapaa ja edelleen maastojuoksu (ainakin afgaaneilla) on nuorten koirien laji. Vanhat ketut oppivat ajattelemaan matkalla vähän liikaa... ;)

Loppuun vielä muutamat kuvat.
Ihastuin tähän sekalinjaiseen, pieneen narttuun: todella sievä, "palikat kohdallaan" ja juoksikin kivasti: Lumya Lu-Kon (Ulthan Du Menuel Galopin x Lubomir Konig)














Jälkiviisaana totean, että olisi pitänyt kuvata enemmän koiria paikallaan ja odotellessa; rakenne ei peity karvan alle ja näkyisi tämä paketti kokonaisuudessaan. Yleisesti sanottuna juoksijalinjaiset olivat pienempiä. Päät ja ilmeet eivät olleet ihan mieleeni; osalla jyrkkä otsapenger, pyöreillä vaaleilla silmillä, MUTTA näkyi myös monia ihan kivoja päitä ja ilmeitä. Kulmaukset olivat suurimmalla osalla varsin suorat, jälleen poikkeuksia oli joukossa. Samoin oli täysin suoraa häntää ja täydellistä silmukkahäntää. Eli laidasta laitaan, kuten näillä meidän länkkäreilläkin. Yllättäin joukossa oli muutama varsin huonoilla etuosan lihaksilla oleva, litteillä lihaksilla asia ei selity. Liikkeissä en havainnut sitä afgaanimaista viivettä, vaan askellus oli kevyttä, vähän sellaista, mitä olen nyt greyllä tottunut katsomaan.

Niin, niitä mustamaskisia goldeneitahan ne olivat tietysti kaikki, muutama bm silver joukossa. Turkkiakin oli vaihtelevasti: osalla ihan ns. normaali niukka turkki, osat niin sileitä, että hapsuja oli suunnilleen kyynärpää tupsuissa.










































































































































Ah, mitä draamaa! Mutta todellisuudessa tämä afgaani vai
n kerran hieraisi nenäänsä ja kortille tallentui tämä dramaattinen kuva. Seuraavassa sarjakuvauksen sarjassa se istuikin taas ihan normaalisti odotellen. Vain afgaaneilla, vain afgaaneilla... :D


















Summa summarun: erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä reissu! Suurin oppi itselleni oli se, etteivät asiat ole mustavalkoisia, siinä pohdittavaa vielä eteenpäinkin.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Englantilainen potilas

Heh, bongasin otsikon sanat toisaalta mainintana greyhoundin yhteydessä ja nappasin tänne. Outo huumorintaju? Mutta mun mielestä hauskasti keksitty. :D

Mutta meillä on Omega sairaslomalla. Viikko sitten aiheutettiin pahennusta, kun iltalenkillä koirat lähtivät ns. käsistä rusakon perään ja juoksentelivat pari minuuttia siellä täällä. Lopulta sain Omegan kiinni, kun se jäi kiertämään kuormalavaa, minkä alle rusakko kerkesi ja sitten etsittiin vielä hetki Oonaa. Aluksi näytti siltä, että selvittiin säikähdyksellä ja muutamalla pintanaarmulla. Puhdistin ja sidoin greyllä kolme jalkaa, joista tuli verta enemmän ja vähemmän. Seuraavana aamuna etujalka oli mallia molossin kinttu ja koira varasi painoa vain hieman kynnenkärjelle, joten eläinlääkärireissu siitä kuitenkin tuli.

Omega rauhoitettiin, syvempää reikää huuhdeltiin pohjia myöten, ajeltiin karvoja sieltä täältä ja puhdisteltiin haavoja. Onnea mukana sikäli, että vain yksi vähän pahempi reikä ja sekin vain vajaan sentin syvyinen, eikä jänteet tai luut olleet suurella todennäköisyydellä olleet saaneet osumaa.

Viikon verran äksidentistä ja uskalsin vähän päästää Omegaa irti. Pienellä aukiolla se teki perä matalalla käännöksiä ja kiihdytyksiä, hauskaa oli! Haavat kestivät ja koira vaikutti vetreältä.

Eilen illalla lähdettiin (ihanassa viileydessä helteiden jälkeen!) lenkille ja päästin koirat irti. Jälleen: about kaksi minuuttia, kun koirat alkoivat tehdä nenä maassa nopeaa siksakkausta ja sitten mentiin taas. Minulle tuli NIIN epätoivoinen olo, että olin pudota polvilleni. Ei taas. Ei nyt. Mutta ei kun koirien perään. Aikani etsittyäni näin mäeltä alhaalla sinne tänne sinkoilevan greyn, joka tuli kutsuttaessa heti luokse, kieli maassa roikkuen. Ja jalat verillä. Silmät kiinni taisin sihistä ***tu ****le *****naa. Äkkivilkaisulta "vain" vanhat naarmut auki. Ja Oonaa etsimään. Viimein bongasin Oonan, joka raahusti takaisin autoa kohti, hyvinjuosseen näköisenä sekin. Turkista näki, että oli menty lätäköstä, murakosta, lupiinipellosta...

Afgaanilla kynnet ja tassut ehjänä, eikä sormiin tullut punaista väriä. Ehkä siis ok. Viimeviikkoisesta tiesin, että aamulla olisi taas kankeaa porukkaa ja jokainen lihas jumissa. Oonakin jätti syvät ja pitkät venyttelyt tekemättä, kun taisi koskea joka paikkaan.

Rusakoita on tänä vuonna enemmän kuin koskaan, ainakin minusta tuntuu siltä. Niitä näkee joka paikassa, kellon ajalla ei ole väliä. Molemmat koirat ottavat nyt jäljestä citypupuja ylös ja mä olen asian kanssa kohta ihan helisemässä. Missäs juoksutat ja treenaat, kun pitkäkorvia on joka puolella?!

Suihkuttelusta ja venyttelystä, Betadinesta ja Vetramilistä. Niistä on greyhoundin kesät tehty.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Viivi 13 vuotta!

Rakas Viivi Pampuliini viettää tänään 13-vuotissynttäreitä!


















Kuvissa Viivi auttaa koirien sademantteleiden teossa. Mittanauha on jostain syystä tosi pop

vuodesta toiseen. :)

















torstai 23. kesäkuuta 2011

Hukan ja Omegan kesägeimit

Omega ja Hukka kävivät hellepäivänä juoksentelemassa järvimaisemassa. Olisipas kiva, jos Omega oppisi uimaan, kuten vesipeto Hukka! Kyllä Omega teki jo omat enkat kastautumisessa ja välillä vissiin vähän vahingossa juoksi perässä syvemmälle.














"En minä kyllä noin syvälle..."
Ja Maikken korvissa taitaa olla vettä. :D














Vitsit kun oli kiva pärskytellä ja juosta matalassa rantavedessä!
Harmittaa, että tämän kuvan rajaus epäonnistui, tykkään tästä muuten.




























Ihan mieletön kuva Hukasta, on se upea!
Oli muuten vaikuttavan kuuloista menoa, koska laukka kävi veden yläpuolella ja koko lahdeke kumisi, kun Hukka painoin menemään.














Tyypit kuivattelevat. :D














Loput kuvat täällä:
https://picasaweb.google.com/elettaria80/OmeganJaHukanKesageimit?authkey=Gv1sRgCMyswdSYvfuPOw


sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Mainos Juhlakirjassa

Tällainen se on, Noonasen mainos afgaaniyhdistyksen 5 vuoden välein ilmestyvässä juhlakirjassa, joka julkaistiin eilen. Tykkään tosi paljon. :)
(klikkaa kuvaa)

tiistai 31. toukokuuta 2011

Omegan ratadebyytti

Mitenkähän allekirjoittaneen kisapäivät onnistuvat, jos jo pelkkien harkkojen vuoksi olin koko päivän ihan täpinöissä. Jänskätti, hirvitti ja täpisytti.

Saavuttiin Kaupin radalle ja Omega aloitti hyppypoNpun, kun joka puolella oli uusia ystäviä. Hetken kuluttua se jähmettyi: radalla liikkui PUPU! Sen silmät lasittuivat ja näki, miten se deletoi mielestään kaiken muun maailman. Koska radalla liikkui pupu.

Näytin vieheen liian aikaisin ja meinasi mennä vähän höseltämiseksi jo välillä. Mutta viimein koppa päähän ja radalle. Kopitus sujui ihan ok, sitten odotettiin.
Kopista kuului ihme kolinaa ja pelkäsin sen jo kääntyneen ympäri siellä. Oli kuitenkin ensimmäinen kopitus Treella ja tulossa ensimmäinen ratakierros ikinä. Ihmeellistä miten muuten olin rauhallinen tuossa. Keskityin varmaan yhtä huolella kuin Omegakin.

Luukut auki ja koira pienellä viiveellä perään. Mutta hei, oli kuitenkin oikein päin!

Itseasiassa en muista siitä suorituksesta yhtään mitään, onneksi juoksu otettiin videolle, jota onkin nyt sitten katseltu muutamaan kertaan...
Aika käsikellolla 17.19, videosta pari kertaa vielä tarkistin ja siinä 17.20 hujakoilla se pyörii. Vielä treeneissä olin ihan tyytyväinen: Juu, ihan ok aika. (Mielessä pyöri vain mamma-Roon jäätävä aika 16.39/280m...!)

Kotona selailin Kaupissa juostuja aikoja ja sain todeta, että todellakin oli ok aika!

Omega palautui suorituksesta oikein kivasti, juoksu oli rentoa ja tasaista, juoksulinjat ihan ok, ...
Tästä on hyvä jatkaa, olen tositositosi tyytyväinen.
Hyvä Maikke!

ps. Videon julkaisussa on pieniä ongelmia: datasiirtokaapeli ei olekaan yhteensopiva läppärini kanssa, joten ongelman ratkaisua odotellessa...

perjantai 27. toukokuuta 2011

Omega vs. jäniini

Huh huu, mikä episodi jälleen. Juttu alkaa oikeastaan samoin, kuten aina: "Oli kaunis päivä ja kävelimme kaikessa rauhassa, kunnes..."
Yhtäkkiä grey otti ja lähti.

Metsä ryskyi, kun Omega paahtoi jäniksen perässä. En edes yrittänyt huutaa perään, koska se olisi ollut totaalisen hyödytöntä. Vajaa minuutti ajoa, hukkaaminen ja takaisin kiireesti mamman luokse. Näin yleensä. Mutta sitten kuului iso parahdus ja sen jälkeen hiljaisuus. Ei risahduksia, ei valittamista, ei mitään. Sain minäkin jalat alleni. Huusin Omegaa, juoksin pusikkoista metsää ristiin rastiin, huusin taas ja välillä kuuntelin. Mutta ei hiiskahdustakaan. Minä aloin olla paniikissa ja varma siitä, että koira makaa jossain tiedottomana tai pahimmassa tapauksessa hengettömänä.

Oonaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa edes takaisin juokseminen ja oli kuin aasia olisi vetänyt remmissä. Se tuli laiskalla askeleella kaula pitkänä, joten sidoin sen puuhun kiinni ja jatkoin etsimistä.

Lopulta tulin (vedenpuhdistamon) aidan vierelle ja siellä nurmikentällä näkyi tuttu eläin korvat pystyssä kuuntelemassa. Itku oli tulla, Maikke oli hengissä ja hyvinvoivan näköinen. Takajalassa näkyi verta, mutta yhtenä kappaleena kuitenkin.
Sitten oli vuorossa suuri hämmästys: Miten ihmeessä se oli päässyt kaksimetrisen panssariaidan toiselle puolelle???

Yritin nostaa aidan helmaa, mutta se ei inahtanutkaan. Katsoin koiraa, katsoin puhdistamon aluetta: laakeita, halkaisijaltaan about 10m leveitä avoaltaita siellä täällä. Jos se nyt bongaa jäniksen tai vaikka lokin, niin sinne altaaseenhan se hukkuu.
Epätoivoisena lähdin rämpimään aidan vierustaa eteenpäin (yhtä risukkoa ja pajukkoa koko alue) ja lopulta se löytyi: pieni reikä, josta Ome luultavasti oli toiselle puolelle nurmikentälle ponnistanut.

Mutta Omega oli sitä mieltä, että ei hän siitä tule takaisin. Kait siinä menomatkalla oli hiukan tuntunut (se parahdus...) ja siinä mä taiteilin, että sain taivutettua verkkoja sivuun ja vedin koiraa pannasta aidan läpi.

Lopultakin koira sylissä! Oli parku tulla, kun kaikki hysteria ja paniikki alkoivat helpottaa. Maikke oli sitä mieltä, että oikeastaan vielä voisi jäljestää ja ajaa uutta riistaa liikkeelle, joten taas oli kivireki perässä vedettävänä.

Koska olin sen reilun vartin aikana juossut suunnilleen yhtä paljon, kuin koko viime vuotena yhteensä (=koirat juoksee, minä en), niin oli pakko istahtaa kivelle tasaamaan henkeä ja lepuuttamaan ihan hyytelönä olevia jalkoja. (Addrenaliinilla on ihmeellinen voima!)
Siinä tuli mieleeni, että melkein identtisesti samalta paikalta Oona oli nuorena likkana ottanut ylös ensimmäisen jäniksensä.

Lopultakin ryhmä rämän kanssa autoa kohti.

Puhdistamon pääportin ohi kävellessäni purkahdin itsekseni nauramaan kyltille: "Alueella videovalvonta".
Siinäpä porukalle kahvitunniksi katsottavaa, kun grey teleporttaa itsensä sisäpuolelle ja kohta hysteerinen nainen yrittää repiä koiraparkaa pienestä reiästä takaisin metsän puolelle.