Toukkaylläri

Kysymys: Kuinka kauan koiran jauheliha-raejuusto -seosta täytyy seisottaa parvekkeella +25 asteen lämpötilassa, että siinä on kuhisemalla toukkia?

Vastaus: Kolme päivää riittää.

YÄÄÄÄÄÄ!
Jessus, mikä yllätys se oli. Oona ei halunnutkaan perjantaina syödä safkaansa ja ihan hetkeksi lykkäsin kupin parvekkeen puolelle, kun lattioita imuroin. Sitten laitoin oven kiinni ja sinnehän se unohtui. Viikonloppu oltiin toisaalla ja äsken ihana yllätys paljastui.

Tiedoksi kaikille, että allekirjoittaneella on hiukka paha toukkafobia ja tapahtuma järkytti mielentilaan ihan kiitettävästi. Ihan ensimmäiseksi mä tempaisin parvekkeenoven tiukasti takaisin kiinni henkeä haukkoen, sillä toukillehan on hyvin ominaista hyppiä metrin hyppyjä kohti, eikö olekin?

Seuraavaksi kurkistus ikkunasta ja asian varmistus, mutta lähellä oveahan ei sitten kuitenkaan voinut seisoa, sillä toukka-armeija voisi tulla ryminällä tiivisteiden välistä, joten ihan varulta menin kauemmaksi tasaamaan hengitystä.

Sitten tuli se järkyttävä tosiasia mieleen: Kuppi on todellakin vietävä pois parvekkeelta ja se olisi tehtävä ihan itse. Iho oli kananlihalla, käsiä vapisutti ja oli huono olo. Puhaltelin, vaihdoin painoa jalalta toiselle ja puhaltelin lisää. Kirosin, puhaltelin ja yritin keksiä, miten ihmeessä sen voisi tehdä.

Mutta olin mä kuulkaa urhea. Varovasti avasin parvekkeenoven, keittiön puolelta käsi metrin mittaisena roikin kupin pussiin ja sipaisin sen nopeasti tuhannen mutkalle ja hyvin nopeasti vielä käärin sen toiseen pussiin, jonka laitoin umpisolmuun ja lopuksi roskikseen, jonka mä lähdin viemään välittömästi ulos. Roikotin pussia mahdollisimman kaukana ja huolellisesti katsoin, ettei toukka-armeija lähde vilistämään kättä pitkin.

Nyt mun pitää vielä keksiä, mitä mä teen itse parvekkeelle. Ei puhettakaan, että voin sinne jalallani astua, ennenkuin jokainen kolo on siivottu ja tekstiilit puisteltu. Mutta kukas sen tekisi, häh?

*PUISTATUS!*

Siinä olisi Mr. Grissom ollut haltioissaan, mutta mulle tämä matoinen testi sai jäädä kyllä viimeiseksi, paskahalvaus oli ihan liian lähellä.

...Juu, eihän tää ihan kauheasti liity kissoihin tai koiriin, mutta kunhan piti saada purkautua.

Paska juttu

Neitikoira teki iltalenkillä niin katalan tempun ettei ikinä: Heittääntyi suorilta jaloilta selälleen IHMISPASKAAN! Hyi hitto, kun osasikin lemuta ja pelkkä ajatus sai yökkyyttämään. Koira ehti oikein hinkata itseään maata vasten, vaikka mä sainkin sen melkein heti ylös, kun oli remmissä. Jotta homma olisi ihan täydellistä, oltiin autolla liikenteessä. Ja ihan kermana kaiken päällä mun selkä taas brakaa siihen malliin, etten meinaa sukkia saada jalkaan. Mutta ei muuta kuin nöyränä suoraan koirapyykille ja jossain vaiheessa polvillani koiraa suihkuttaessa mulle tuli kyllä mieleen, että seuraavana päivänä mä en taida päästä kävelemään... Harjaaminen jäi väkisin tälle päivälle, sillä kun tultiin kylppäristä, kello kävi jo kymmentä ja mä iskin vain koiran pyyhkeisiin nukkumaan seuraten itse pian perässä.

Pesuhommakin oli melkoinen episodi. Oona ei niin välitä pesuista, mutta toisaalta tulee kylppäriin ilman mutinoita ja on pesuajan kuin ajatus. Paitsi eilen. Neitikoira taisi todella pitää parfyymistään, sillä ihan ensimmäisenä mä sain vetää koiran sängyn alta esille. Sitten Neitikoiraa heikottikin niin, että jalat eivät kantaneet. Kirjaimellisesti. Lujastikin jo komensin, että NYT YLÖS, mutta Neitikoiralta oli kadonnut kuulo. Nostin sitä rinnan alta jalkojensa päälle, mutta Neitikoira valahti välittömästi takaisin lattialle. (Selkä huusi apua jo tässä vaiheessa.) Tein tuon muutaman kerran ja lopulta päätin vain vetää sen kylppäriin: Nostin taas rinnan alta ja ihan nappasin etuosan kainaloon. Koira oli edelleen täysin vetelänä, takajalat raahautuivat suorana perässä. Sitten allekirjoittanutta alkoi naurattaa. Nauratti niin hirveästi, ettei siitä hetkeen tullut yhtään mitään, vaan mä istuin lattialle hekottamaan väsyneenä ja koira makasi edelleen täysin elottomana maassa.

Oona on osannut tuon ennenkin: jokunen vuosi sitten se teki tuota lenkillä, jos näki jotain mielenkiintoista. Tapa jäi pikkuhiljaa pois, kun yksinkertaisesti vain nappasin koiran silloin syliin ja kannoin. Eh...

Viimein päästiin kylppäriin asti ja Neitikoiran voimat palautuivat yllättäin. Se meni sopuisasti ammeeseen, kävi makuulle ja kaikki sujuikin siitä eteenpäin normaalisti.

Kaikkee sitä.

Tänään oltiin maastoharkoissa.
Oona juoksi nuorehkon uroksen kanssa, joka ei ollut ennen juossut parin kanssa. Etukäteen varoitin, että Neitikoira saattaa juosta, tai olla juoksematta.

Neitikoira puhkui intoa! Lähtöalueella se oli hienon skarppina (ja kuulin kommenttia, että yritäpä se saada näyttelyssä seisomaan noin! Nii-i.) ja ihan piti äänijänteitä viritellä ja kahdella jalalla seisoa ja seurata, kun ei muuten nähnyt.

Juoksu oli kertakaikkisen hieno, vaikka etukäteen minua arvellutti melkoinen siksak-rata ja vieläpä parin kanssa. Lähtö oli täpäkkä ja tosissaan mentiin. Yhden mutkan Oona hieman oikaisi ja alussa myös kikkaili itsensä nurin, mutta niin se vain nousi ylös ja jatkoi matkaa!
Lopussa näki, että koira alkaa hyytymään, mutta se seurasi hienosti viehettä oikomatta ja lopussa vielä hyppäsi vieheen kimppuun. Hienoa Noona! Mamma on kovin ylpeä!

Reilun viikon kuluttua meillä olisi näyttely. Hui ja kauhistus. Kehässä ei olla käyty kahteen vuoteen ja hiukan jänskättää, miten menee. Pitää varata paljon kylmiä pyyhkeitä, marinoitua kanaa nameiksi ja hyvää mieltä, jospa Neitikoira sitten suostuisi liikkumaan. :) Ja sitten kun vielä itse osaisi olla jännittämättä mokomaa tilannetta. Mutta siitä seurannee raportti sitten myöhemmin.