Omegan ratadebyytti

Mitenkähän allekirjoittaneen kisapäivät onnistuvat, jos jo pelkkien harkkojen vuoksi olin koko päivän ihan täpinöissä. Jänskätti, hirvitti ja täpisytti.

Saavuttiin Kaupin radalle ja Omega aloitti hyppypoNpun, kun joka puolella oli uusia ystäviä. Hetken kuluttua se jähmettyi: radalla liikkui PUPU! Sen silmät lasittuivat ja näki, miten se deletoi mielestään kaiken muun maailman. Koska radalla liikkui pupu.

Näytin vieheen liian aikaisin ja meinasi mennä vähän höseltämiseksi jo välillä. Mutta viimein koppa päähän ja radalle. Kopitus sujui ihan ok, sitten odotettiin.
Kopista kuului ihme kolinaa ja pelkäsin sen jo kääntyneen ympäri siellä. Oli kuitenkin ensimmäinen kopitus Treella ja tulossa ensimmäinen ratakierros ikinä. Ihmeellistä miten muuten olin rauhallinen tuossa. Keskityin varmaan yhtä huolella kuin Omegakin.

Luukut auki ja koira pienellä viiveellä perään. Mutta hei, oli kuitenkin oikein päin!

Itseasiassa en muista siitä suorituksesta yhtään mitään, onneksi juoksu otettiin videolle, jota onkin nyt sitten katseltu muutamaan kertaan...
Aika käsikellolla 17.19, videosta pari kertaa vielä tarkistin ja siinä 17.20 hujakoilla se pyörii. Vielä treeneissä olin ihan tyytyväinen: Juu, ihan ok aika. (Mielessä pyöri vain mamma-Roon jäätävä aika 16.39/280m...!)

Kotona selailin Kaupissa juostuja aikoja ja sain todeta, että todellakin oli ok aika!

Omega palautui suorituksesta oikein kivasti, juoksu oli rentoa ja tasaista, juoksulinjat ihan ok, ...
Tästä on hyvä jatkaa, olen tositositosi tyytyväinen.
Hyvä Maikke!

ps. Videon julkaisussa on pieniä ongelmia: datasiirtokaapeli ei olekaan yhteensopiva läppärini kanssa, joten ongelman ratkaisua odotellessa...

Omega vs. jäniini

Huh huu, mikä episodi jälleen. Juttu alkaa oikeastaan samoin, kuten aina: "Oli kaunis päivä ja kävelimme kaikessa rauhassa, kunnes..."
Yhtäkkiä grey otti ja lähti.

Metsä ryskyi, kun Omega paahtoi jäniksen perässä. En edes yrittänyt huutaa perään, koska se olisi ollut totaalisen hyödytöntä. Vajaa minuutti ajoa, hukkaaminen ja takaisin kiireesti mamman luokse. Näin yleensä. Mutta sitten kuului iso parahdus ja sen jälkeen hiljaisuus. Ei risahduksia, ei valittamista, ei mitään. Sain minäkin jalat alleni. Huusin Omegaa, juoksin pusikkoista metsää ristiin rastiin, huusin taas ja välillä kuuntelin. Mutta ei hiiskahdustakaan. Minä aloin olla paniikissa ja varma siitä, että koira makaa jossain tiedottomana tai pahimmassa tapauksessa hengettömänä.

Oonaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa edes takaisin juokseminen ja oli kuin aasia olisi vetänyt remmissä. Se tuli laiskalla askeleella kaula pitkänä, joten sidoin sen puuhun kiinni ja jatkoin etsimistä.

Lopulta tulin (vedenpuhdistamon) aidan vierelle ja siellä nurmikentällä näkyi tuttu eläin korvat pystyssä kuuntelemassa. Itku oli tulla, Maikke oli hengissä ja hyvinvoivan näköinen. Takajalassa näkyi verta, mutta yhtenä kappaleena kuitenkin.
Sitten oli vuorossa suuri hämmästys: Miten ihmeessä se oli päässyt kaksimetrisen panssariaidan toiselle puolelle???

Yritin nostaa aidan helmaa, mutta se ei inahtanutkaan. Katsoin koiraa, katsoin puhdistamon aluetta: laakeita, halkaisijaltaan about 10m leveitä avoaltaita siellä täällä. Jos se nyt bongaa jäniksen tai vaikka lokin, niin sinne altaaseenhan se hukkuu.
Epätoivoisena lähdin rämpimään aidan vierustaa eteenpäin (yhtä risukkoa ja pajukkoa koko alue) ja lopulta se löytyi: pieni reikä, josta Ome luultavasti oli toiselle puolelle nurmikentälle ponnistanut.

Mutta Omega oli sitä mieltä, että ei hän siitä tule takaisin. Kait siinä menomatkalla oli hiukan tuntunut (se parahdus...) ja siinä mä taiteilin, että sain taivutettua verkkoja sivuun ja vedin koiraa pannasta aidan läpi.

Lopultakin koira sylissä! Oli parku tulla, kun kaikki hysteria ja paniikki alkoivat helpottaa. Maikke oli sitä mieltä, että oikeastaan vielä voisi jäljestää ja ajaa uutta riistaa liikkeelle, joten taas oli kivireki perässä vedettävänä.

Koska olin sen reilun vartin aikana juossut suunnilleen yhtä paljon, kuin koko viime vuotena yhteensä (=koirat juoksee, minä en), niin oli pakko istahtaa kivelle tasaamaan henkeä ja lepuuttamaan ihan hyytelönä olevia jalkoja. (Addrenaliinilla on ihmeellinen voima!)
Siinä tuli mieleeni, että melkein identtisesti samalta paikalta Oona oli nuorena likkana ottanut ylös ensimmäisen jäniksensä.

Lopultakin ryhmä rämän kanssa autoa kohti.

Puhdistamon pääportin ohi kävellessäni purkahdin itsekseni nauramaan kyltille: "Alueella videovalvonta".
Siinäpä porukalle kahvitunniksi katsottavaa, kun grey teleporttaa itsensä sisäpuolelle ja kohta hysteerinen nainen yrittää repiä koiraparkaa pienestä reiästä takaisin metsän puolelle.

Uusi harrastus

Oona ei ole ikinä ollut kiinnostunut kaivamisesta. Se kyllä käyttää tassujaan hyvin näppärästi kaikkeen mahdolliseen, mutta kaivamista se ei ole ikinä edes tietääkseni kokeillut.

Kun Omega meni pellolla nenä maassa, välillä maata vimmatusti kaivaen, Oona ajatteli että pöljän hommaa.
...mutta tuli toisiin ajatuksiin, kun ensimmäisen kerran Omega juoksi ympäri peltoa ja leukojen välistä kuului kviiiiiiiiiiik!

Jo alkoi afgaaniakin kiinnostaa, myyräjahti!
Oona ryntää paikalle heti, kun Omega alkaa enemmän nuuskia jotain paikkaa...














...kuuntelee ja tarkkailee...













...ja toden totta tekee kaivuutyötä. Katsokaa vaikka multaista nenää!













Omega ottaa tämän homman tosissaan ja keskittyy hartaudella.













Pelloilla juoksemisesta ei meinaakaan tulla nyt yhtään mitään, kun molemmat nuuskuttavat menemään nenä maassa vain.

Ai niin, Omegan juoksut ovat ohitse. Nyt jälkeenpäin huomaa, että tuona aikana Omega oli hiljaisempi. Ulkonakin se oikeastaan keskittyi haaveilemaan ja parina päivänä ihan kieltäytyi ruuasta, vain pienesti närppi päältä. Nyt kun virtaa alkaa taas löytyä ja lelut saavat kyytiä, huomaan saaneeni ilopillerin takaisin. :)