Ensilumi!

Tänä vuonna en aikonut missata sitä riemua, minkä ensilumi saa Omegassa aikaan. :) Ja niinkuin aavistelinkin, hyrrä kieppui ihan hurjana! Enjoy, iloa ja riemua aidoimmillaan. :)

 

How fun!

Oona, meidän verbaalinen ihmeemme. Ei niin pientä asiaa, etteikö siitä saisi jutun juurta. Mökellystä, mokellusta, ininää, öninää, ähkimistä, öhkimistä ja afgaanin jodlaati jadlaatia. Vaikea sanoin kuvailla kaikkea sitä äänikavalkadia, mitä Oona osaa. (Kerran kuvasin videolle, mutta se oma lässyttäminen ja jutun haastaminen otti korviin, eikä sitä kehdannut laittaa esille. :D)

Se osaa tietysti huutaa, että korviin sattuu. Etenkin kun ollaan lähestymässä autolla tuttua paikkaa, jossa ollaan irti. Silloin Oona aloittaa puhinalla ja sitten huutaa korkealta ja kovaa: "Se on Mamma se oikean puoleinen pedaali, nyt äkkiä äkkiä!"

Ja sitten Oona osaa kuiskailla. Esim. jos öisin se haluaa pihalle, Oona tulee ja kuiskaa korvaan "Öfff?"

Ja kaikkea siltä väliltä. Joku sanoisi joutavaksi metelöinniksi, minun mielestäni (ja Oonan tietysti toki!) aivan selvää kommunikointia. Olenkin sanonut, että joku kerta Oona alkaa muodostaa sanoja. 

Tuli tosin minullekin yllätyksenä, että meidän Lady alkaa puhua englantia! Koska niin selvästi, tosin hieman afgaanimaisella aksentilla, se sanoi eilen hiekkakuopalle käännyttyämme: "How fuuun!" :D

Uimakoulussa!

Aamulla pakkasin isoon kassiin kasan pyyhkeitä, mantteleita väliasuilla ja lähdin viemään lapsukaisia uimakouluun. :) Vinttikoirille järjestettiin jälleen oma tutustuminen koirauintiin ja tällä kertaa pääsimme osallistumaan. (Ed. kerralla Omega aloitti kiiman just ennen...)

Kamera oli mukana, mutta muistikortti ei. Monesko kerta...? :D Mutta ei siis kuvia tältä reissulta.

Ensin oli vuorossa Oona. (Ja Omega koki elämänsä järkytyksen, kun se laitettiin häkkiin odottamaan! En tiennyt, että äänikavalkadiin kuuluu sellaisia kiljahduksia. Onneksi se rauhoittui nopeasti ja jäi odottelemaan.)

Koirauinnissa altaassa (kyllä, sisätiloihin on vartavasten koirauintiin tarkoitettu allas) oli ohjaaja, joka varmoin ottein käsitteli ja ohjasi koiraa. Omistajan tehtävä oli kulkea altaan vierellä ja tsempata. 

Pienesti jarrutusta rampilla veteen mennessä. 
"Siis että kokonaan tuonne!?"
Lopulta koira oli vedessä ja tuttu puhaltaminen alkoi. :D Oonaa epäilytti.
Ensimmäinen kierros meni altaaseen ja koko touhuun opetellessa. Lopulta se alkoi kauhoa etujalkojen lisäksi takajaloilla myös. Uiminen oli hassua "sammakkouintia", eli Oona potki sivuille päin. :D Ehkä se tekniikka kehittyy seuraavilla kerroilla? Mutta kuitenkin oli itsenäistä uintia ja käännöksetkin onnistuivat hienosti ilman pärskimisiä.

Neljän kierroksen jälkeen (jokaisen välissä huilitauko rampilla) noustiin altaasta ja varovasti totuteltiin jälleen seisomaan jalkojen päällä. Vielä lämpöiseen suihkuun ja kuivattelemaan.  

Omega meni veteen yllättävän helposti. Olin hieman epäillyt, josko se saa paniikkikohtauksen vähintään, kun kokonaan yritetään veteen. Eihän se kesälläkään mene järveen kuin max. massua myöten, silloinkin vähän vahingossa.

Kun vettä oli ohjaajan vyötärölle asti, eli jalat eivät Omegalla ottaneet maahan, se päätti tehdä passiivista vastarintaa: Veti etujalat ihan suppuun ja aloitti kellunnan. Jos ei olisi ollut uimaliiviä plus ohjaaja ei olisi kannatellut, niin sinnehän se olisi uponnut. Ohjaaja veti koiraa eteenpäin, mutta Omega vain keikahteli puolelta toiselle ja pääkin kävi välillä pinnan alla. :D

Sitten Maikkelle tuli sellainen ahaa-elämys ja se alkoi käyttää jalkojaan. Ensin etujalkoja, toisella kierroksella sitten jo takajalkojakin. Ja sieltä se uimisliike löytyi! Hienoja, päättäväisiä vetoja ilman pärskimistä. Lopulta se ui itsenäisesti (ohjaaja toki siinä vierellä, mutta ei enää kannatellen eikä ohjaten) ja olipahan mainion näköistä menoa!

Altaasta tultiin pois hallitusti ja altaan vierellä, kun oli suihkuteltu lämpöisellä vedellä hetki, Omega alkoi olla iloinen oma itsensä. Oli jännittävvöö, mutta ei liian. :)

Siinä taitaa olla meille talvikauden harrastus, jos edes kerran kuussa pääsisi treenaamaan ihan uusia lihasryhmiä. Suosittelen lämpimästi ainakin kokeilemaan!
 

Verijäljellä

Tuttu hirviporukka ei ole vielä saanut tälle syksylle kaatoja, joten jatkamme verijäljen tekoa naudanverellä. Tätä(kin) voisi kyllä harrastaa vähän perusteellisemmin ja useammin, mutku...

Tällä kertaa tein jäljen Omegallekin. Se on jo kuuro riistan jälkiä bongatessaan, joten ei tässä enää katastrofia pääse syntymään. Eihän? 

Omegalle tuli helppo aloittelijan jälki (about sata metriä suoraa, alussa, keskellä ja  lopussa makuut), Oonalle vähän pidempi, joka alkoi metsäautotieltä ja poikkesi makuulta ojan yli metsään, jossa se jatkui kivien ja puiden lomassa reilut sata metriä. Ja jäljillä oli ikää reilu 12 tuntia. Maa oli märkä, mutta tässä välissä ei ollut satanut.

Oona sai tehdä ensin työtä. Ensinnäkään näin se ei kiljuisi malttamattomana autossa ja häiritsisi Omegan keskittymistä, toisekseen Omega ehtisi lähdöstä vähän nähdä, että mitä on tultu tekemään. (Mä uskon vahvasti mallioppimiseen tässäkin.)

Oona alkoi puhista, kun laitoin sille valjaat päälle. Hyvä merkki. :) Hieman malttamattomana se seilasi nenä maassa jo lähdölle mentäessä, hyvä merkki sekin: neitikoira tiesi tasan tarkkaan, mitä seuraa. Kun kohdalla sanoin sille "Ets!" (Kyllä, yksi kirjain on typistynyt käytössä pois...), se edelleen vähän häsläsi ja ryntäili, kunnes TÖKS! Heti huomasi, koska haju osui nenään. Hienosti se haisteli lähdön, ja sitten määrätietoisesti eteenpäin. Kulman se otti hyvin, nuuski tarkasti. Otti muutaman askeleen eteenpäin, totesi ettei se sinne jatku. Sitten vasemmalle metsikköön... Ei, sielläkään ei ole oikea suunta. Lopulta koira sai hajusta kiinni ja lähti oikeaan suuntaan  seuraamaan jälkeä. Ilman minun opastusta, huom! Annoin sen ihan itse toimia kulmalla ja Oona osaa siis kyllä! :) (Täysi varmuus tähän tulee tietysti sitten, kun jäljen tekee joku muu, enkä tietämättäni anna vinkkejä koiralle.)

Eteenpäin, sanoo Noonalii!

Metsäosuudenkin se meni hyvällä tahdilla: ei ryntäämällä, mutta reipasta askellusta. (Koira, joka sienimetsällä protestoi jäämällä polulle makaamaan, kun poiketaan kankaalle!) Kaadolla se pysähtyi ja löysi kiven takaa palkan myös.
Hienoa Oona! :)

Sitten päivän iloisin osallistuja. :D 
Omegan kanssa käveltiin peltoa eteenpäin ja pikkuneiti oli riemuissaan ja odotti, koska päästään rallaamaan! Vähän epäilytti, mitähän tästä tulee... :)
Mutta kun lähdössä osoitin maata ja sanoin "Ets!", niin jo muuttui mieliala! Häntä laskeutui ja grey nuuhki hyvin huolellisesti lähtömakuuta. Rohkaisin ja kehuin, aloittelevat saattavat kuulemma pelätä veren hajua ja epäröidä. Mutta ei meidän Maikke. Se lähti päättäväisesti etenemään nenä maassa. 

Kerran se pysähtyi ja katseli ympärilleen, onko saalis näköetäisyydellä. Ei ollut, joten itsenäisesti se jatkoi matkaansa nenä maassa. Yhdessä vaiheessa Omega teki U-käännöksen ja tuli minun luokseni, mutta kehoitin sitä vain jatkamaan. Ensimmäisen makuun se merkkasi hyvin ja siitä eteenpäin meni jäljen hienosti loppuun.  

Tarkka nenäanalyysi alkumakuulla

Seuraavan kerran Omegalle saakin antaa enemmän liinaa

Näkyykö saalista?

 

Ei näkynyt ei, takaisin jäljen pariin.

 













Itselle oppina seuraavaan kertaan: Sitä liinaa on opeteltava antamaan reippaasti! Oona meni nyt about 4-5 metrin päässä, Omegalle tarkoituksella pidin ensialkuun vähän lyhempää narua. Molemmat koirat osaavat itsenäisen varmasti edetä, joten ei minua siinä tarvita. :)

Ainii, arvatkaa, mitä Omega teki, kun jälki oli ajettu ja tietä pitkin käveltiin takaisin autolle? Juoksi välittömästi auton ohi toiseen suuntaan ja seurasi itsekseen Oonalle tekemäni jäljen! Otti kulman ja ryntäsi metsään. Hetki meni ja sitten kuului töminä, kun grey ryntäsi takaisin meidän luokse autolle. "No NYT voidaan lähteä!"
Veljeni sanoikin, että tuota nuorimmaista voisi oikeasti ajatella MEJÄ-kokeeseen. :D

Nivelrikkoinen

Tänään kävimme Oonan kanssa eläinlääkärissä ja läpikuvattiin lähes koko koira.

Ensimmäisen kerran huolestuin, kun tulimme greylenkiltä kolmisen viikkoa sitten: Oona oli juossut ihan äärirajoilla Hukan ja Omegan perässä, myös rantavedessä, joten rasitusta oli tullut. Kun saavuimme kotiin ja Oona hyppäsi autosta alas, sen takapää petti. Parkkipaikalta sisälle se klenkkasi hyvin lyhyellä askeleella peitsaten ja keventäen. 
(Ja Oonahan ei valita eikä kiljahtele. Ei, vaan se puhisi ja sinnikkäästi marssi tupaa kohti.)

Toinen samankaltainen tilanne tapahtui viikkoa myöhemmin: jälleen pitkä ja rasittavahko lenkki takana, jonkun verran autossa istumista. (Samalla reissulla kun allekirjoittanut joutui kaartaa suoraan ensiapuun tikattavaksi ja koirat joutuivat odotella autossa... Mutta se on jo toinen tarina se.)

Normilenkeillä, jossa Oona toki rallattelee Omegan kanssa myös, ei ollut tuollaista havaittavissa. Mutta jostainhan tuo oli oire, joten suunta K-S Eläinklinikalle spesialisti Sointu Jalkasen luokse.

Ongelma löytyi lonkista.
(D=dexter=oikea, S=sinister=vasen)
Vasemmalla puolella lonkka on aika hurjan näköinen ja siinä on selkeät nivelrikkoon viittaavat muutokset. :/Selvää uudiskasvua ja luupiikkejä.

 

















Sointu sanoi, että koska lonkat ovat noin eriparia (oikealla ei muutoksia, tosin lonkkamalja saisi ehkä olla hivenen syvempi), niin hän epäilee trauman mahdollisuutta. Heti mieleeni tuli se reilu vuosi sitten tapahtunut puomilta selälleen putoaminen agilityssä... Mutta mene ja tiedä, varmuus asiasta olisi vain, jos Oona olisi kuvattu nuorempana. 

Muutoin luusto oli priimaa ja sai kehuja. Erinomaisen siisti selkäranka (rinta-selkä-lanne), ei moitittavaa polvissa, etuosan olkavarsissa tai kyynärpäissä, myös tassujen luut kunnossa. (Sanoi, että eritoten näillä "menijöillä" usein saattaa olla löydöksiä tassujen nuljuluissa ja kuvattiin myös.) Palpaatiossa kintereet ja polvet olivat normaalit. Lanneranka oli hivenen koholla ja Oona jännitti kohtaa tunnusteltaessa. 
(Oona on saanut etuosansa usein jumiin ja olen keskittynyt hieromaan ja venyttelemään erityisesti edestä. Nyt pohdittuna ongelma on ollut takana, josta se on heijastunut asennon korjausten jne. takia etuosan lihaksiin! Yksinkertaista, mutta eipä käynyt mielessä...)

Ikäisekseen ryhdikäs ja normaalikuntoinen koira, kuten sairaskertomukseen oli kirjoitettu. Liikuntaa saamme (ja täytyykin!) edelleen harrastaa, mutta kaikki hyppiminen ja suurempi rasitus on kielletty. Viikon kuluttua itseasiassa menemmekin kokeilemaan koirauintia, tiedä vaikka siitä tulisi meille yksi kuntoutus- ja kuntoilukeino??

Nyt mennään oireiden mukaisella hoidolla ja kipulääkekuurilla. Siitä jatkamme fysioterapiaan ja myöhemmin ohjeiden selkiytyessä normaaliin hierontaan ja lihashuoltoon. Carthrophen-pistossarja aloitetaan parin kuukauden kuluttua, kun samalla on kontrollikäynti. Syksyn viileille ilmoille ostamme Back on track -manttelin, josta olen saanut paljon kehuja. 

Voi pieni Noonalii. 
Taidan hemmoitella sen nyt viimeisen päälle pilalle. :) Alkujärkytyksestä selvittyäni olen tyytyväinen, ettei löytynyt tuon pahempaa. Kyllähän Ladyn elämässä on sen verran ollut vauhtia ja vaarallisia tilanteita, että pienillä vaurioilla on päästy tähän saakka. Ikää tulee tammikuussa kuitenkin jo yhdeksän vuotta.