Vinttikoirien maastojuoksun Euroopanmestaruuskisat pidettiin heinäkuisena viikonloppuna Oirschotissa Hollannissa. Pitkän aikaa minulla on ollut haaveena päästä katsomaan ulkomaisia kisoja, nimenomaan ns. juoksijalinjaisten afgaanien suorituksia ja nyt viimein onnistui. Vietin joitain päiviä Amsterdamissa, josta pääsi näppärästi junalla lähelle kisapaikkaa.
Lauantaipäivä ei kuulemma ollut mennyt aivan putkeen: vesisadetta ja viivytyksiä, palkintojenjako oli aloitettu puolen yön aikaan... Mutta sunnuntaina paistoi aurinko, vain muutama lyhyt sadekuuro saatiin fiinaalien aikaan. Tosin afgaanien finaalien alkua jouduttiin odottaa hieman oudosta syystä: yhtä tuomaria oli purrut edellisenä päivänä koira, ja nyt vasta alettiin etsiä korvaavaa tyyppiä pellolle.
Kisapaikka käsitti leirintäalueen lisäksi kolme kisapeltoa, jotka olivat isoja ja tasaisia. Haastavuutta oli haettu näköesteillä (matalilla, pitkillä aidoilla), radalla oli myös melkoisesti mittaa. Afgaanien alkuerärata oli kuulemani mukaan kilometrin mittainen, ja sitä oli kuitenkin lyhennetty edellisestä päivästä...!
Alkuerärata kiemurteli laajalla pellolla, mutta siksak-vaikutelmaa siitä ei saanut (vrt. Hyvinkään peltorata...). Itse tykkäsin, että mukana oli selviä ns. vauhtiosuuksia, joissa koirat juoksivat pitkän matkan suoraa; nopeuserot näkyivät näissä hyvin selvästi. Mutkiin ei mielestäni kuitenkaan tultu suoran loputtua liian lujaa, sillä suunnittelulla ja oikeanlaisella vedolla koirat ehtivät hidastaa ja valmistautua käännökseen. En tiedä edellisestä päivästä, mutta nyt radan suorittaneet afgaanit ja huisin nopeat unkarilaiset eivät kaatuilleet tai kompuroineet. Viehettä ei pysäytetty kuin maalissa. Välillä koirat loikkivat menemään vieheen edellä ja narun yli varsin hurjan näköisesti ja allekirjoittanut oli välillä silmät kiinni, jotta kohta käy parku, kun naru viiltää jalkaan.
Vieheen veto oli äänetöntä sähkövieheen vuoksi. Suomessa on tottunut kiinnittämään huomion pellolle, kun moottori pärähtää käyntiin. Nyt välillä lähdöt menivät totaalisesti ohi ja huomasin, että siellä ne jo menee. Ei huono vaihtoehto sikäli, varmasti vuoroa odottaville koirille paras vaihtoehto. Mutta ongelmaksi näin vieheen on/off-kytkimen. Moottorilla vauhtia voi hidastaa ja nopeuttaa portaattomasti, tässä viehe nyki välillä varsin tylsästi ja monet koirat tekivät jo "tappoloikan", jolloin viehe nykäistiin karkuun, koiran vauhti tyssäsi ja ajopari sai etumatkaa. Vieheenveto tapahtui pellon laidalta.
Hollantilaiset koirat hyppivät tottuneesti näköesteaitojen yli, mm. suomalaiset afgaanit taas ihmettelivät eteen tullutta estettä, melkein pysähtyivät ja sitten loikkasivat yli ja jatkoivat matkaa. Tässä ne antoivat tasoitusta turhan paljon tottuneemmille kilpakumppaneilleen, sillä vauhti oli haettava uudestaan.
Vieheen palautus oli nopeaa mönkkärillä. Rissat olivat erilaiset, tiimalasimalliset vrt. meidän matalat rissat. Näin mutkat vain miljoonaa ja seuraavaa lähtöä peliin.
Enpä haluaisi olla varusteiden tarkistajana, jos ja kun isommat arvokisat Suomeen saadaan. Mantteleissa ei ollut erikoista mainittavaa, mutta kuonokopista löytyikin sitten afgaaneilla vähän kaikenlaista. Suomessa "hifistellään" (hyvässä mielessä!) kopan lankojen pituuksia, mallataan, kysellään mielipiteitä ja sovitetaan vielä. Tuolla muutamalla koiralla koppa oli mallia "eläinlääkärinkoppa", eli suun sai vain muutaman sentin maksimissaan raolleen. Huulet ja viiksikarvat vain pursusivat muovikopan rei'istä. Lisäksi oli erikoisia niitattuja muovikoppia, jotka eivät Suomessa läpäisisi tarkastusta. Kennelkopilla juoksi myös muutama koira, kiellettyjä käsittääkseni nekin suomalaisissa kisoissa. MUTTA huomionarvoista oli, että vaikka koira lähtöpaikalla hieroi koppaa pois, vieheen perässä ei näkynyt minkäänlaista epäröintiä ja käytännössä jotkut koirat siis juoksivat ae ja fin lähes suu kiinni, maaliin saakka. Mainitsen tämän siksi, koska välillä foorumeilla syytetään koiran haluttomuutta juosta, koska koppa ei ole täydellinen juuri sen malliselle kuonolle ja häiritsee niin kovasti... ;) Faktahan se on, että jos viettiä löytyy, niin päässä saa olla vaikka rapumerta.
Väärinkäsityksen ehkäisemiseksi: toki kopan on hyvä olla sopiva kaikin puolin, mutta kopassa ei ole syy, jos koira ei aja.
Afgaaneissa oli lopulta kisaamassa 30 urosta ja 38 narttua. Alkuerät menivät sikäli harmittavasti "ohi", koska en tiennyt tarkasti, kuka koira oli vuorossa. Toki näki onko kyse juoksijalinjaisesta vai näyttelylinjaisesta (en haluaisi käyttää määritelmää näyttelylinjainen, vaikka sitähän nämä "meidän" afgaanit enemmän lienevät... ?) mutta joka tapauksessa juoksusuorituksia oli kiva vertailla ja kuvailla vain. Finaaleissa katselin tarkemmin, kuka koira on kyseessä ja miten se suoriutui.
Toki juoksijalinjaiset olivat nopeita, usein juoksuasento jo oli erilainen, mitä monella meikäläisellä koiralla, joiden laukka on vähän töksähtelevää pää pystyssä juoksemista. Näillä keski-eurooppalaisilla kiitureilla laukka m uistutti hyvin paljon salukin juoksua; hyvin sulavaa, matalaa ja helppoa. Mutta muistuttaisin silti, että ihan Suomessakin olen nähnyt upeaa, matalaa ja nopeaa laukkaa juoksevia afgaaneja.
Osa koirista oli hyvin "whippetmäinen" lähetettävä... Huusivat, kiemurtelivat ja olivat lähteä käsistä lähtöpaikalle mentäessä.
Pisteytys oli avokätistä. Uskon vahvasti, että jos suomalaisissa kisoissa koira juoksee pätkän, pysähtyy ja katselee parin juoksua puoli rataa ja loppusuoralla taas jatkaa ajoaan, koira ei saa reilusti yli 200 pistettä. Kuvaavaa on myös se, että jumbosijoilla olevat afgaanit saivat pisteitä 452 ja 446... Ei, koirat eivät olleet näin hyviä, va ikka kyse olikin EM-kisoista. Toki voittajat erottuivat, mutta pisteiden perusteella annetaan kotosuomeen hiukan väärä kuva kisan tasosta.
Suomalaiset afgaanit (Hienohelman Opal, Xaga's Romilda Vane) edustivat hienosti. Opalille sattui alkuerissä mielestäni huonoa tuuria parin kanssa, joka oikoi yhdessä vaiheessa reilusti ja viehe vedettiin tarkkaan seuranneelta Opalilta kauas ennakoineen parin eteen. Juoksurytmi sekaisin, viehe toisella puolen peltoa ja keskeyttäminen oli lähellä. Silti pari sai paremmat pisteet, mitä joudun hieman ihmettelemään. Juu juu, tuomarit näkevät tilanteet pellolla toisella tapaa jne, mutta tällä lättänällä pellolla koirat näkyivät koko ajan ja jos pari ei lähde seuraamaan viehettä, vaan oikaisee pellon poikki viehettä vastaan, kyse ei voi olla tulkinnasta. Mutta tämä on arvostelulaji, pellonlaitaspekulaatiot kuulunevat asiaan. ;)
Täydelliset tulokset olivat ilmestyneet nettiin maan antaina. Tässä asia, mistä voitaisiin Suomessa jo pikkuhiljaa ottaa oppia. Nykytekniikan aikana se ei_voi_olla niin vaikeaa.
http://www.dwzrv.de//files/17.07.2011_ecm.pdf
Kuten tuloksista näkee, pelkkää juoksijalinjaisten juhlaa maastokisat eivät olleet. Vaikka ne radalla ovat ylivoimaisesti parempia, maastossa on monta muutakin asiaa arvioitavana. Juoksijalinjaisissa oli niitä, jotka menivät täysiä etee npäin ja mutkat suoriksi. Luultavasti kyse ei ole siitä, etteikö se pystyisi kääntyä, sillä osa taas juoksi mutkat mielettömällä tarkkuudella ja nopeilla käännöksillä, vaikka vauhti oli mieletön. "Korva maata viistäen", kuten minulle osuvasti sanottiin. Mutta näissäkin kiitureissa näkyi se afgaanimaisuus: osa ennakoi varsin tuttuun tapaa ja edelleen maastojuoksu (ainakin afgaaneilla) on nuorten koirien laji. Vanhat ketut oppivat ajattelemaan matkalla vähän liikaa... ;)
Loppuun vielä muutamat kuvat.
Ihastuin tähän sekalinjaiseen, pieneen narttuun: todella sievä, "palikat kohdallaan" ja juoksikin kivasti: Lumya Lu-Kon (Ulthan Du Menuel Galopin x Lubomir Konig)
Jälkiviisaana totean, että olisi pitänyt kuvata enemmän koiria paikallaan ja odotellessa; rakenne ei peity karvan alle ja näkyisi tämä paketti kokonaisuudessaan. Yleisesti sanottuna juoksijalinjaiset olivat pienempiä. Päät ja ilmeet eivät olleet ihan mieleeni; osalla jyrkkä otsapenger, pyöreillä vaaleilla silmillä, MUTTA näkyi myös monia ihan kivoja päitä ja ilmeitä. Kulmaukset olivat suurimmalla osalla varsin suorat, jälleen poikkeuksia oli joukossa. Samoin oli täysin suoraa häntää ja täydellistä silmukkahäntää. Eli laidasta laitaan, kuten näillä meidän länkkäreilläkin. Yllättäin joukossa oli muutama varsin huonoilla etuosan lihaksilla oleva, litteillä lihaksilla asia ei selity. Liikkeissä en havainnut sitä afgaanimaista viivettä, vaan askellus oli kevyttä, vähän sellaista, mitä olen nyt greyllä tottunut katsomaan.
Niin, niitä mustamaskisia goldeneitahan ne olivat tietysti kaikki, muutama bm silver joukossa. Turkkiakin oli vaihtelevasti: osalla ihan ns. normaali niukka turkki, osat niin sileitä, että hapsuja oli suunnilleen kyynärpää tupsuissa.
Ah, mitä draamaa! Mutta todellisuudessa tämä afgaani vain kerran hieraisi nenäänsä ja kortille tallentui tämä dramaattinen kuva. Seuraavassa sarjakuvauksen sarjassa se istuikin taas ihan normaalisti odotellen. Vain afgaaneilla, vain afgaaneilla... :D
Summa summarun: erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä reissu! Suurin oppi itselleni oli se, etteivät asiat ole mustavalkoisia, siinä pohdittavaa vielä eteenpäinkin.
