Paapaa

Edi. Eli Eppu. Eli Paapaa. Rakkaalla lapsella monta nimeä.

Eppusen vointi huonontuu nyt päivä päivältä. Ulkoilu on pientä köpöttelyä talon ympäri, paljon nuuskuttelua ja ihmettelyä. Ja lunta täytyy naatiskella, kun sitä vielä on. Ai että se mahtaa olla hyvää, niin Edi sitä nautinnollisesti syö silmät puoliksi kiinni, häntää heiluttaen!

Yöt ovat kovin levottomia ja täytyy sanoa, että allekirjoittaneenkin päivät alkavat mennä zombiemaisessa olotilassa unenpuutteen vuoksi. Silti en ole edes harkinnut koiran laittamista makkarin ulkopuolelle yöksi. Ehei. Kipulääkkeistä ei ole ollut Edille kauheasti apua, vaan läähättelyä, paikan vaihtamista ja yskimistä on etenkin aamuyöstä, päivät ovat onneksi helpompia.

Toivon niin hirmuisesti, että Edi ehtisi nähdä kevään: auringon ja lämpöisen. Eppu inhoaa talvea varmaan yhtä paljon kuin minäkin. Mutta nyt saadaan olla onnellisia, jos 12-vuotispäivään selvitään vajaan kuukauden päähän. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin.

Sydänäänet peittyvät välillä kaamean rohinan ja kohinan alle. Ehdin jo ajatella, että stetarit ovat rikki, mutta vertailukuuntelu Oonaan pysäytti todella: Sieltä kuului hiljaisuus ja säännöllisen selvä sydämen syke. Jollain tapaa oli kamalaa huomata konkreettisesti, missä kunnossa Edi on. Halasin Eppusta, rapsuttelin. Edi heilutti häntää iloisena, että "elä sie Mamma hättäile, haettaisko vaikka herkkuja!" Sitten mentiin hakemaan keittiöstä nameja. (Oonan laihdutus on ottanut takapakkia, kun Edi saa nyt koko ajan herkkuja, eikä mulla ole sydäntä jättää Neitikoiraakaan ilman, vaikkakin Oona saakin paljon pienempiä paloja. Sitä me ei olla sanottu kylläkään Oonalle, vaikka mä luulen, että tarkka tyttö on sen huomannut kyllä... :) )

Eilen otin Oonalle istumisharjoituksia, jotka ovat todella kova pala, kun Neitikoira on edelleen sitä mieltä, että istu-käskyssä mennään maahan makaamaan... (Oonalle on alettu opettaa näitä käskyjä kunnolla ja oikein vasta hetki sitten, viiden vuoden kypsässä iässä, kun allekirjoittanut innostui oikeasta koirankouluttamisesta usean vuoden tauon jälkeen...) Kun oltiin aikamme tahkottu, niin mitäpä tekee Eppu?! Se tuli innokkaan näköisenä Oonan vierelle, istuutui täpäkästi ja intopiukkana odotti palkkiota. Sitten näytettiin vielä Oonalle kertaalleen oikeaoppinen istuminen, tassujen antamiset, maahanmeno, paikallaanolo ja vaikka mitä! Siitä on todella kauan, kun olen Edin kanssa noita viimeksi kokeillut, mutta niin se Paapaa osasi sujuvasti, ilman mitään kaksoiskäskytyksiä tai odotuksia.

Jollain tapaa helpottavaa tajuta aina tällaisista pienistä asioista, ettei koira tajua omaa olotilaansa. Ei Edi ole tänä aikana ollut masentunut tai henkisesti väsynyt vaan aina innolla mukana kaikessa.

Minun oli tarkoitus netissä vierailla tuhkaamon sivuilla ja katsoa, minkälaisia uurnia on tarjolla. Etusivulle päästyäni tuli fyysisesti niin etova olo, että sieltä oli poistuttava välittömästi. Lisäksi siitä tuli jostain syystä mielettömän huono omatunto, vaikka todella ajattelin, että etukäteen olisi helpompaa selvittää nämä asiat, mitä sitten lopetushetkellä. Kummallinen tämä ihmismieli, kertakaikkiaan.

Nyt Paapaa nukkuu päikkäreitään kovin rauhallisen oloisena jo toista tuntia. Soffalla, pää tyynyllä, kuinkas muuten. On se niin kultainen, Maailman Hienoin Afgaaniherra.