Mulla on ratakoira!

Monelle ei isokaan juttu, mutta kyllä mä vaan niin iloitsin ja koko kotimatkan myhäilin onnellisena, kun meijän Unna ratakirjat itselleen pinkaisi!

On ollut isoa ja pientä ongelmaa, mutta jokainen koelähtö meni hienolla varmuudella. 

Ei lujaa, mutta täysii! Hävisi Ushnalle ja Zahirille reippaan sekunnin, joten olishan meillä kirittävää! :)

Varovasti haaveilen ekoja kisoja loppukauteen, mutta parempi kun ei pidätellä hengitystä. Saataisiinpa yksi lähtö alle, niin päästäisiin ensi kaudella kisaamaan etanalähtöihin. 

Siihen saakka kuntoillaan! Olispa se itselle yhtä hauskaa ja kevyen näköistä, kuten eräille.

(Mitenkähän paljon mahtaa olla hiekkapölyä kamerassa ja objektiivissa...)

Omega tulee syksyllä 8v. Vielä ei vauhdista huomaa. :)

Niin miten ne Maikken korvat taas ovat..? :D

Ja meno jatkuu.

Grey-tyyliin vedetään minuutti-pari ihan täysiä ja loppuajan Omega hengailee minun kanssa. Tässä vedetään ensin vähän henkeä...

...ja Unna lähtee rallattelemaan itsekseen. Yritän saada siihen liikettä muka-ryntäämällä jonnekin suuntaan, jolloin Unna paahtaa täysiä ohi. Teen U-käännöksen ja juoksen täysiä toiseen suuntaan. Pian taas Unna suhahtaa ohi. Voi taivas, että voi oma eteneminen tuntuakin lyllerrykseltä. Ja Unnasta on silminnähden hirveen hauskaa, kun aina saa mut kiinni. :D

Hiekkakuopalla käytetään rinteet hyväksi ja niitä mennään edes takas. Pari viikkoa sitten otin ihan rinkan mukaan, jonne laitoin kahvakuulan painoksi. Ajatellen kesäloman reissuja. Meinas tulla välikuolema. :D 

Unna rakastaa korkeita paikkoja. Fiilistelee tuulessa ja on niin fotogeeninen, jotta!

Kunnes yks kaks mennään taas. Täysiä pystysuoraa seinää alas, lykkien lisää vauhtia ja tasamaalle kahdesta metristä leiskauttaen. 

"Weee...."














"...Heeeeee!!!!"















 Huomenna Unna pääsee pitkästä aikaa kouluun, opettajamme saa haasteen ja tunnin ajan olemme kontaktitreeneissä. :D Toivottavasti siellä mulla on perus-Unna, jota kiinnostaa ympäröivä maailma miljoonasti enemmän, kuin taskussa olevat haudutetut kananpalat tai maksaherkut. :D Raporttia seurannee.

Unnan luonnetesti

Viimeinkin sain aikaiseksi ladata videot nettiin, joten pieni kertomus Unnan keväisestä luonnetestistä. 
Sorry monet linkit, mutta videokameralta siirrettäessä oli triljoona ongelmaa ja siksi nyt näin... Viimeinen linkki kannattaa katsoa ainakin, siinä tuomarin arvio Unnan testistä. 

Alkuhaastattelu ja leikki meni kuten olin ajatellutkin. Unnaa ei suuresti kiinnosta, kuka hänelle juttelee ja kepin sylkäisi pois. :D Oma karvalelu oli pop!
Kelkka oli hauska. Unnan alkureaktiot olivat odotetut, mutta yllättävän pian se tuli katsomaan, MIKÄ HEMMETTI se oli.
https://vimeo.com/214413589

Tuomarin uhkailut... Sitten kun Unna viimein tajusi, että joku on hyökkäämässä kimppuumme (:D), oli selvää, että se näyttää suunnan mihin lähdetään karkuun. 
Mutta kun uhkailu muuttui lepertelyksi ja tuomari otti Unnan mukaansa, reaktio oli hauska:
"Uhkailit just kepillä, mutta toki voin lähteä iloisena mukaasi!"
https://vimeo.com/217383516

Haalari ja tynnyri olivat mielenkiintoiset ja siinä oli ensimmäinen ylläri. Osasin odottaa isoja ja näyttäviä reaktioita, mutta esim. välitön kiinnostus räminätynnyriin oli positiivinen yllätys. Olin ajatellut Unnan tarvitsevan hieman enemmän aikaa uskaltaakseen lähestyä tynnyriä. 
https://vimeo.com/217383639

Pimeästä huoneesta ei tietysti ole videota, mutta se tuli ensimmäisen eteisen läpi varovasti, mutta sitten itse huoneessa se rentoutui ja alkoi tutkia paikkoja. Ei välittänyt minusta tuon taivaallista vaan rauhassa nuuskutteli ja tutki jokaisen kolon ja tason. :D

Seinätesti on minusta kaikista julmin. Voi itkut, kun kävi sääliksi Unnaa, jonka äänestä kuulin, miten se huusi minun perään, että nyt Mamma äkkiä tänne apuun! Videolta näkee hyvin, miten se katselee mun perään ja äänen noustessa kimakaksi tiesin sen olevan vähän hädissään. 
Kun tuomari lopetti uhkailun ja lähestyi ystävällisesti, Unna oli helpotusta täynnä.
"Siis ihanaa, mä tiesin ettet sä tee pahaa!" 
Oikeasti olin kuvitellut, että jotain puolustusreaktiota tulisi pakon edessä, mutta erittäin hyvä näin.
https://vimeo.com/217383914

Laukaukset menivät ok, kuten ajattelinkin. Enemmän sitä kiinnosti Helsinki-Vantaalle laskeutuvat lentokoneet. :D
https://vimeo.com/214413731

Kaiken kaikkiaan Unnalta erinomainen suoritus!
Mainittavaa on, että Oona on saanut lähestulkoon samanlaiset pisteen samanlaisin osasuorituksin. Harmittaa vietävästi, että Oonan suoritus oli kuvattu vanhanaikaisella nauhavideokameralla, joka otti ja hajosi... Olisi ollut kiva katsoa uudelleen ja verrata hieman.

Toimintakyky +1a Kohtuullinen
Terävyys +1a Pieni ilman jälj.jävää hyökkäyshalua
Puolustushalu +1 Pieni
Taisteluhalu +2b Kohtuullisen pieni
Hermorakenne +1a Hieman rauhaton
Temperamentti +3 Vilkas
Kovuus +1 Hieman pehmeä
Luoksepäästävyys +3 Hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
Laukauspelottomuus +++ Laukausvarma. 

Kaikki osa-alueet plussan puolella, joten olen tosi tyytyväinen. 

Loppuun vielä tuomarien pisteytykset kommentteineen, ehdottomasti parasta antia.
https://vimeo.com/218653913

Kauden avauskisat

Unnalla oli kauden maastokisa-avaus Liedossa. Mukaan oli ilmoitettu mukavat 8 afgaania ja luvassa oli aurinkoista, jopa helteistä säätä. Sattui onnekkaasti, että kisapaikan läheisyydessä oli pieni puro, johon Unna pääsi sitten kastautumaan ja viilentäytymään useamman kerran. Autoonkin oli lastattu n-litraa vettä, mutta aina helpompi noin! Aiheutti muissa ihmisissä hilpeyttä, kun Unna läpsytti märkänä ja vähän rapaisena siskonsa ja tätinsä kanssa menemään.

Alkueräpariksi arvottiin sisko Ushna. Ja voi pojat (tytöt!) mikä juoksu!
Kirsi kysyi menoa katsellessamme, miten täällä on yhtäkkiä näin kylmä. Vastasin, etten tiedä, kun mullakin on iho kananlihalla. Unnalla oli yksi väärä aavistus vieheen suunnasta yhdessä mutkassa, missä harmittavat pistemenetykset, mutta muutoin oli kyllä yksi hienoimmista suorituksista ever! Unnalle pisteitä 220, mihin sai olla ihan tyytyväinen verrattuna päivän kaikkien rotujen pisteytyksiin, mielestäni oli aika tiukkaa linjaa kaikenkaikkiaan. Tuossa vaiheessa hyvästelin serti-haaveet ja aloin toivoa yhtä hienoa finaalijuoksua.

Finaalissa Unna jaksoi erinomaisesti ja ajo oli nyt tarkkaa, eikä hukkia tullut. Pisteitä 228 ja totesin ristiriitaisin tuntein, että serti jäi kahden pisteen päähän. Mutta silti oli päällimmäisenä tosi hieno fiilis! Hienot juoksut, hyvät palautumiset, hyvä jaksaminen, tarkkaa seuraamista, ensimmäisen kerran paransi finaalissa... 

Kotikielellä sanottuna:" Siis ihan ältsimys pältsimys upeeta, Uuke!"

Tässä Evan videoimana päivän afgaanilähdöt.
Unnan ae sinisellä manttelilla kohdassa 3:30 ja finaali punaisella manttelilla 6:35.
https://www.youtube.com/watch?v=WQ66XqC8cOk

Ja tässä kaksi Suvi Ylikojolan ottamaa upeaa kuvaa.

Tässä erityisesti on niin paljon tunnetta! 










Rinta ja niska kärtsäsi, olkapäät myös. Ruuaksi oli autossa lämmentynyttä salaattia kuumalla appelsiinimehulla. Aamulla startattiin klo 3:40, illalla kotiuduttiin joskus puoli kasin aikoihin. Viimeiset 50km oli yhtä tuskaa pysyä hereillä ja oli ihan superväsy. Ei niin mitään järkeä! :D Mutta toivottavasti pian taas. 

Seuraava tavoite on saada se viimeinen ryhmäjuoksu radalla suoritettua. Jännittävää sikäli, ehtiikö Unna aloittaa juoksut ennen sovittua päivää... Aina niin lähes kellontarkasti juoksunsa aloittanut Unna on nyt kuukauden jäljessä. Eli voi tapahtua päivänä minä hyvänsä. 

That's my spot

Veronica nukkui pois lauantaina. Mikä on ihan käsittämätöntä uskoa, kun perjantaina se reippaana kuljeskeli mukana pihalla ja käytiin ihan saunalla asti. En ole juurikaan Veronican kanssa käynyt ulkona, kun ei se ole halunnut yleensä kynnystä pidemmälle viime syksyn jälkeen. Välillä se on sylissä tykännyt nuuskutella ulkoilmaa, mutta halunnut pian takaisin sisälle. Mutta ensimmäisen lämpöisen kevätpäivän Veronica halusi viettää ulkona. 

Lauantaina kävin töistä tullessa hakemassa Nutrisalia, että Veronica saisi vähän energiapitoista extraa. Kissa kun laihtui laihtumistaan hyvästä ruokahalusta huolimatta. Kotiin tullessani kissa ei oikein hyvin päässyt kävelemään, vaan vaappui hetken, kaatuili ja jäi niille sijoilleen huilaamaan. Ruokakupin ääreen se piti nostaa, mutta edelleenkin ruokahalu oli hyvä. Kanasuikaleet menivät alas huis vain!

Hih, hauskaksi muistoksi jää, kun tarjosin Verskille Nutrisalia ensin ihan sormenpäästä haistettavaksi ja maistettavaksi. Veronica ajatteli, että tässäpä on iso lihakimpale ja jurskautti täysiä mua sormeen. Kun kiskaisin kättä pois, kissa tuli perässä.  Nyt on sormi hellänä ja kaksi reikää muistona hetken aikaa.

Mutta kun kissa piti sitten taas kantaa takaisin pedilleen, niin tiesin, että se oli nyt tässä. 

Saatiin nopeasti aika eläinlääkäriin, missä kaikki meni hyvin ja Veronica nukahti kauniisti pois. 

Nyt jo on niin kova ikävä rakasta raitapaitaa. 

Tässä yksi kuva vajaan viikon takaa, oli se kaunis kissa.

Kotona eniten muistuttaa Veronican poissaolosta sohva ja Veronican tyyny.

Oletko katsonut Subilta sarjaa Rillit huurussa? Siinä Sheldonilla on sohvalla se oma paikka, "my spot", eikä hän voinut istua missään muualla. Vaikka tyynyn vaihtoi toiseen paikkaan, niin silti tuntui oudolta.

Veronica saattoi niin samaistua! Aina samassa kohtaa ja jos yritin vaihtaa tyynyjen järjestystä, ettei tuo yksi painuisi noin linttaan, niin sain siitä sanomista.

"This is not my spot, where is my spot!??"

Kun sitten vaihdoin tyynyn takaisin paikalleen, Veronica oli heti tyytyvinen. 

En tiedä, koska raskin tuon tyynyn kohentaa muotoonsa. 

Nyt jokainen kerta olkkariin astuessa tuo paikka huutaa tyhjyyttään.

Ei tähän totu. Ei tietysti pidäkään, mutta on tää raskasta. 

Mutta Veronicalla on nyt kaikki hyvin ja siskot ovat jälleen kaikki yhdessä. Yksi aikakausi on ohi.

VeronicaNelliViivi

Tuo kuva on 15-16 vuotta sitten otettu. Kuvaa täydellisesti, miten tiivis kolmikko olivat. 

Tuo kolmikkohan on syntynyt minulla kotona. Veronicaa viimeisiä kertoja silitellessä en voinut olla ajattelematta niitä liikkuvia muhkuroita Pörri-kissan massussa, tai kun pentujen syntyessä värejä ihastelin ja pyyhkeellä pentuja kuivasin. Ympyrä sulkeutui, kun tunsin sydämen hidastuvan ja sitten pysähtyvän. 

18 vuotta ja 7 kuukautta. Pennuista viimeisin, Veronica, kulki matkassani puolet elämästäni. Tosi paljon enemmän, mitä olisin uskaltanut toivoa, mutta silti tää on syvältä. Luopuminen on raskasta.

(Kirjoituksen ulko-asu jää nyt vähän hassuksi, kun kopioin tekstejä toisaalta, mutta en jaksa nyt alkaa enempää säätämään.) 

Joulun odotusta

Mä olen viettänyt lomaviikkoa ja onpas löytynyt kivasti energiaa monenlaiseen, mihin arkena ei juuri jaksa panostaa. On tehty tärkeitä juttuja, kuten otettu joulukuvia. 
Veronica söpöstelee.




















Nappula ei. :D
"I will kill You all."
Mutta sitä oli helppo kuvata, kun se ei suostunut liikkumaan mihinkään tonttupuku päällänsä. Korkeintaan kellahteli kumoon. xD















Lucian-päivää vietettiin asianmukaisesti myös. 
Jee! Koulutuksessa on siis otettu askel eteenpäin, edellisinä vuosina tämä ei ole vielä onnistunut.

Ihan kotistudiotakin pistettiin pystyyn. Niin paljon en vieläkään jaksanut panostaa, että olisin taustan silittänyt... Objektiivi ei meinannut millään selvitä, etenkään Oonasta. Sahasi, sahasi, sahasi, että meinasi hermo mennä. 

Oonalta oli tarkoitus trimmata tuo mummoparta pois, mutta kuviin sitten ihan tupeerasin sitä esille. :D Vauva Noonalii!

Unna oli kuvauksellinen, kuten aina.

Ja Omegalla poseerausilme. Se vetää suunsa muikeaksi heti, kun otan kameran esille. :D

Ulkoilun jälkeen Omega käpertyi afgaanien väliin lämmittelemään. 

Autuaaksi olotila muuttui tällä hetkellä:

Vaikka ulkona on ollut välillä kipakkaakin pakkasta, Unna on halunnut päivystää vahdissa.
Itseasiassa on vähän outoakin, miten se siellä kärvistelee ja nostelee tassujaan, mutta kun pyydän sitä sisälle, niin koira kirmaa karkuun. Ja kun viimein sen saan huijattua sisälle, onnellisena se käpertyy soffalle nukkumaan.
??
Aika moneen juttuun totean nykyään, että se on Unna. 
(Vähänkö ihanasti puskee tuota mustaa karvaa esiin olkapäillä!)

Mulla ei ole erikseen koirille makuupaikkoja tai alustoja. Yöt nukkuvat makkarissa mun vierellä, päivät makoilevat sohvalla. Joskus vain afgaanit ovat niin leveästi, että Omega parka jää ilman petiä. (Eihän makkariin voi yksin mennä, ei!) Olen sitten joustanut ja roudannut nyt olkkarin lattialle patjan. Kokoa on kyllä, että siihen yksi grey mahtuisi, mutta niin se toisesta päästä kuitenkin loppui kesken.
Nenästä kuului hauska pffffiiiiiiffff jokaisella hengityksellä. :D 

Mä olen hurahtanut ainakin hetkellisesti todenteolla neulomiseen. 

En muistanut, mitä haasteita siinä olikaan... 

Toisaalta onneksi koirat ovat ohittaneet sen iän, että ne eivät enää nappaa lankakerää suuhun ja juokse aarre mukanaan makkariin. On muuten kerran jos toisenkin juostu perään, kerätty matkalta puikot ja yritetty epätoivoisesti pelastaa silmukkapaot. 
Vaikka kyllähän edelleen lankakerät ja keskeneräiset työt säilytetään muovisessa laatikossa klipsujen takana, ettei houkutus käy liian suureksi...

Vastakohtaisuuksien päivä

Kolmevuotisen taipaleemme kunniaksi Unnalla oli tänään varsinainen vastakohtaisuuksien päivä. Useinhan se on toista mieltä kanssani, mutta nyt... ihan joka asiassa joko täysin ignoorasi tai teki päinvastoin. 

Mutta aloitetaan alusta.
Lähdimme käymään paikallisnähtävyyden luona, ihan tässä lähellä on riippusilta, josta en ollut tietoinen ollenkaan! Samassa yhteydessä on pieni voimala, joka oli kiva paikka kuvailla.

Pohdin pitkän aikaa värimaailmaa, koska tuo eka kuva toimisi mustavalkoisena myös hienosti. Mutta sitten katon sammal "katoaisi". Vaikeaa tämä valokuvaaminen. ;) 

Afgaaneja kiehtoi pohina ja veden virtaus. Grey pysytteli tarkasti mun selän takana. :D 

Normimenoa. Pinkki  ja keltainen remmi pinkeenä afgaanien jyrätessä taas koko leveydeltä, Omega hipsutteli löysällä remmillä vierellä. Rotuominaisuus, IMO! :D 



Riippusillalla agaanit olivat elementissään, kun kävi navakka tuuli, Omega-parka oli sitä mieltä, että ota nyt äkkiä se kuva, että voidaan jatkaa matkaa. 

Vastakohtaisuudet alkoivat nostaa päätään.
"Unna, katso kameraan, täällä täällä!"
- ....

"Unna, älä vedä sinne koskeen!"
-Oi kylläpä vedän ja vedän teidät kaikki mukana!















Koska remmissä kävelykin tuntui olevan nyt ylivoimaisen vaikeaa, ajattelin säästää (kaikkien) hermoja ja suuntasimme hiekkakuopalle. Hetken aikaa olikin ihan kivaa, koirat rallattivat ihan täysiä, mummokoira myös. Ikävä kyllä oli sateinen ja pimeähkö sää, joten kuvien laatu oli ihan sekundaa. Mutta muutaman kuvan säästin, jotka ovat fiilistä täynnä. 





























Unnalla alkoi jonkin ajan kuluttua olla vähän turhan laajat linjat ja kun kuulokin oli tosiaan vähän valikoiva, lähdettiin autoa kohti.
Tässä vaiheessa jälkikäteen on helppo ihmetellä, miksi minulla ei käynyt mielessä ottaa Unnaa kiinni siinä vaiheessa, koska tiedänhän minä, ettei Unna anna kovin helposti kiinni jos hän on sitä mieltä, ettei vielä halua lähteä. 

Kyllä se perässä tuli, mutta sen verran isolla välillä, etten vain saa sitä kiinni. 
Sitten se hoksasi haketta ja mutaa täynnä olevan lammikon. Sitä enemmän se kiihdytti askelia, mitä ponnekkaammin huusin kieltoa. Kun yleensä karjaisu "***kele!!!" pysäyttää jopa Unnan, nyt se sai aikaan kiitolaukan.
"I caaan't hear youuuuuu!"

Vielä ei vissiin nyppinyt tarpeeksi, kun jaksoin kuvata tämän? :D
Huomatkaa koiran iloinen ilme ja tiukka katsekontakti. Huomaanhan minä nyt varmasti!

"Ai tähänkö en saa mennä?"















"Siis tännekö ei ainakaan saa mennä makaamaan?"















"Mitäs meinasit tehdä asialle?"

  

Tuossa vaiheessa laitoin kameran autoon ja lähdin hakemaan koiraa pois. Perus vesilätäkkö menee, mutta vanhastaan tiedän, että tuolta jää koiran turkkiin sellainen määrä kaikkea, että nyt ei jaksaisi.

Mutta-ku-Unna. Se meni aina lätäkön vastakkaiselle reunalle, etten aivan ylettänyt nappaamaan pannasta kiinni. Kun kiersin lätäkön, se läpsytteli taas vastakkaiselle puolelle kuin hidastetussa filmissä. Ja ai saatana, kun sitä nauratti. Koko olemus kertoi, miten se nautti tilanteesta.

Pysähdyin katsomaan koiraa, joka katsoi iloisena takaisin. Sitten sanaakaan sanomatta käännyin ja O-tytöt kannoillani marssin autolle. Unnaa ei huolettanut siinä vaiheessa, vaan se läpsytteli lammikkoa edes takas. Kun laitoin O:t autoon ja starttasin, sain huomion. Kun kaasutin pois, taustapeilistä oli hulvatonta seurata U:n reaktioita. Sen ilme muuttui totisesta sellaiseksi WTF!?!?, ja niin se ampaisi auton perään. 

Onneksi hiekkakuoppaa oli jonkin verran, joten ajoin autoa vielä hetken koiran juostessa vierellä. Kun pysäytin auton kysyäkseni, tuleeko neiti kyydille, vai juostaanko vielä, Unna yritti tunkea mun sylin kautta pelkääjän paikalle. :D Aika hyvin koiralta, jonka yleensä joutuu nostaa autoon. Jestas sitä mielistelyn ja suukkojen määrää!
"Oi Mamma mä niin luulin, että sä hylkäsit mut, pus pus pus, voi jehna ku mä säikähdin niin kovin, pus pus, joo lähdetään vaan kotiin pus pus." 

Eteisessä kotona kumarruin antamaan halausta ja kertomaan Unnalle, että oot tosi tärkee, vaikka äsken teinkin noin katalasti... Lause jäi kesken, kun nenään tuli tyrmäävä haju: "Siis ootko sä pyöriny jossain paskassa!?"

Unna räpsytteli silmiään, eikä ymmärtänyt lainkaan mistä mä puhuin.
Noh, pesullehan sitä olisi menty joka tapauksessa. 

Olkoon tulevat vuotemmekin täynnä afgaanimaisuuksia, kaikesta huolimatta. :)