Mutta ei siinä taas tarvittu kuin vajaa kymmenminuuttinen yksin ruisleipäpussin kanssa, niin on taas korvakarvat kuin saksilla leikattu, molemmin puolin. Uutta muotia kenties? Hieman rikottu linja ja epäsymmetrinen, ehkä jopa geometrinen leikkaus lienee Neitikoiran mielestä paljon kivemman näköinen, kuin perinteinen luomuletti. Toistaiseksi Neitikoiran oma staili saa olla, vaikka minun mielestäni varsin arveluttavan näköinen onkin.
Oikeasti harmittava asia lienee tällä hetkellä se, että en ole keksinyt, mistä Jyväskylästä löytäisin joustavaa köyttä uuden tassuvieheen rakentamiseen. Edellinen tassuviehe karvoineenhan katosi auton mukana viime kesänä. (Tulipa juuri mieleen, että uusi ongenvapakin pitäisi ostaa...) Nyt Etolassa oli vain todella paksua tai tosi ohutta köyttä, olisivat toki tilanneet minulle 100 metrin kelan oikean kokoista, mutta ehkä siinä olisi ollut jokunen kymmentä metriä liikaa...
Se vain on sinkkuihmiselle yksi maailman parhaista vinttiksen treenausmuodoista. Aluksi käytin sitä varmasti hieman liikaakin ja täytyi tsempata, että osasi itse lopettaa harjoitukset ajoissa. Oona oli siihen ihan höpönä ja pelkän naruvyyhden nähdessään hyppi niskaan ja yritti repiä vyyhteä kädestä ja etsiä narun päässä olevaa karvaa. Ainoa hieman ongelmallinen asia tassuvieheessä afgaanin kanssa on se, että koira sotkeentuu karvoineen varsin helposti kumiköyteen. Oonakin on niputtanut itsensä lukemattomia kertoja, mutta siinä on ollut ihan kiva nähdä, että vaikka koira makaa kentässä jalat nipussa puuskuttaen ja mä revin köyttä irti karvoista, niin karva on suussa ja pysyy. :D Palauttaminen myös suoritetaan usein siten, että mä talutan koiran lähtöpaikalle koiran pidellessä karvaa köyden kiristyessä. Muuten palauttaminen yleensä on sellaista, että koira juoksee ympärillä ja varsin fiksusti välillä tömäyttää etujaloillaan täysiä mun vatsaan. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun multa on siinä vaiheessa ote livennyt ja koira on päässyt vieheen perään.
Uuden treenivinkin sain varsin yllättävästä paikasta; olin pk-koirien koulutusviikonlopun harjoituksissa kuunteluoppilaana jossa saatoin todeta, että esim. suojeluosuuden treenaamisessa on jopa yllättävän paljon samaa, mitä vinttikoirienkin treenauksessa. Tuon puolen koirankoulutus on muutenkin kaikki hieman vierasta, ja asiat, jotka tuntuivat olevan kaikille muille kuulijoille itsestäänselvyys, olivat minulle lähes uutta asiaa kaikki... Mutta mitä voi odottaa ihmiseltä, jonka nuorimmainen koira ei edes osaa istua oikein..? :D
Nyt kun tassuviehettä ei vielä siis ole, niin täytyy kokeilla Oonan kanssa seuraavaa: Koira kiinni puuhun tai maa-ankkuriin ja sitten vain vien karvan/lelun/mitä lie/RUOKAA 50-100 metrin päähän, hieman riippuen siitä, minkälaista suoraa on tarjolla. Sitten koiran luokse, irroitus ja teoriassahan koiran pitäisi siitä lähteä kuin tykin suusta, eikö? Periaatteessa tätä voi soveltaa kuten tassuviehettäkin: ylämäkeen, alamäkeen, tasamaalle, suolle, lumelle, hiekkakuopalle...
Käytäntö opettanee pian, miten hirveästi koira riehuu perään ja minkälaiselle rasitukselle niska joutuu ja siitä riippuu, miten tätä voi meillä käyttää. Mutta kokeillaan ainakin. Ei ole lisäliikunta pahaksi allekirjoittaneellekaan...
Kuva parin vuoden takaa: Oona kiihdyttää tassuvieheen perään, yksi mun lempparikuvistani. :)
