Oona teki yllärit ja aloitti juoksut pari kuukautta etuajassa, mikä on ennenkuulumatonta. Aiemmin niin jämpti 10 kk:n väli lyhentyi kahdeksaan ja jessus tätä eloa.
PiippiippiipVOLINAAAAApiippiippiip.
Ensimmäiset pari päivää koira oli hyvinkin vaisu ja jopa kipeän oloinen. Mutta sitten se herääminen jälleen tapahtui. Piippausta yötä päivää. Juoksujen kolmas viikko alkaa kohta (eli loppupuolella ollaan!) ja meno alkaa olla melkoista. Oona yrittää astua kissoja ja sitten volisee ja itkee, kun kissat menevät piiloon. Välillä käy minullekin kiljumassa, miten TYHMIÄ kissat ovat.
Ulkona kuullessaan haukkua jostain päin, Oona katsoo kovin toiveikkaana minua silmiin; "Sinne!"
Ja sitten saan osakseni itkuhuutoa, kun Mamma ei tajuu. Lenkillä miljoonat pisut ja joka ruohonkortta pitäisi nuuskia minuuttikaupalla. Oonalla on nyt ollut jopa ajoittaista kuuroutta (ei reagoi "herkku"-sanan kuullessaan, joten silloin jotain ON vialla...), joten irtipito on ollut hyvin varovaista. Sellainen tuntuma olisi, että Oona saattaisi ottaa ritolat Elämänsä Uroksen perään.
Viime viikolla Oona pyysi illalla ulos ja päästinkin takapihalle ilmaa nuuskimaan, lenkiltä kun oltiin tultu tunti sitten. Mutta Neitikoira marssikin määrätietoisesti portille ja yritti ottaa selvää portin tekniikasta. Ei näin tyttöseni, takaisin sisälle sieltä!
Mutta pakko se on myöntää, että olihan se herttaista, kun eräänäkin yönä Oona töni minua varovasti kuonollaan hereille ja hiljaa kuiskaten mörisi ja jutteli, voisinko päästää hänet ulos. (Aiempina öinä se oli kokeillut kaikkea piippauksesta, haukkumisesta, yli kävelemisestä ja oven kolisuttamisesta lähtien...)
Ei, Oona ei päässyt siltikään pihalle. Itkuinen koira tuli viereeni ja pian nukahti siihen.
On se niin kovin rakas, tällaisinakin hetkinä. ♥
PiippiippiipVOLINAAAAApiippiippiip.
Ensimmäiset pari päivää koira oli hyvinkin vaisu ja jopa kipeän oloinen. Mutta sitten se herääminen jälleen tapahtui. Piippausta yötä päivää. Juoksujen kolmas viikko alkaa kohta (eli loppupuolella ollaan!) ja meno alkaa olla melkoista. Oona yrittää astua kissoja ja sitten volisee ja itkee, kun kissat menevät piiloon. Välillä käy minullekin kiljumassa, miten TYHMIÄ kissat ovat.
Ulkona kuullessaan haukkua jostain päin, Oona katsoo kovin toiveikkaana minua silmiin; "Sinne!"
Ja sitten saan osakseni itkuhuutoa, kun Mamma ei tajuu. Lenkillä miljoonat pisut ja joka ruohonkortta pitäisi nuuskia minuuttikaupalla. Oonalla on nyt ollut jopa ajoittaista kuuroutta (ei reagoi "herkku"-sanan kuullessaan, joten silloin jotain ON vialla...), joten irtipito on ollut hyvin varovaista. Sellainen tuntuma olisi, että Oona saattaisi ottaa ritolat Elämänsä Uroksen perään.
Viime viikolla Oona pyysi illalla ulos ja päästinkin takapihalle ilmaa nuuskimaan, lenkiltä kun oltiin tultu tunti sitten. Mutta Neitikoira marssikin määrätietoisesti portille ja yritti ottaa selvää portin tekniikasta. Ei näin tyttöseni, takaisin sisälle sieltä!
Mutta pakko se on myöntää, että olihan se herttaista, kun eräänäkin yönä Oona töni minua varovasti kuonollaan hereille ja hiljaa kuiskaten mörisi ja jutteli, voisinko päästää hänet ulos. (Aiempina öinä se oli kokeillut kaikkea piippauksesta, haukkumisesta, yli kävelemisestä ja oven kolisuttamisesta lähtien...)
Ei, Oona ei päässyt siltikään pihalle. Itkuinen koira tuli viereeni ja pian nukahti siihen.
On se niin kovin rakas, tällaisinakin hetkinä. ♥
