Joulun odotusta

Mä olen viettänyt lomaviikkoa ja onpas löytynyt kivasti energiaa monenlaiseen, mihin arkena ei juuri jaksa panostaa. On tehty tärkeitä juttuja, kuten otettu joulukuvia. 
Veronica söpöstelee.




















Nappula ei. :D
"I will kill You all."
Mutta sitä oli helppo kuvata, kun se ei suostunut liikkumaan mihinkään tonttupuku päällänsä. Korkeintaan kellahteli kumoon. xD















Lucian-päivää vietettiin asianmukaisesti myös. 
Jee! Koulutuksessa on siis otettu askel eteenpäin, edellisinä vuosina tämä ei ole vielä onnistunut.

Ihan kotistudiotakin pistettiin pystyyn. Niin paljon en vieläkään jaksanut panostaa, että olisin taustan silittänyt... Objektiivi ei meinannut millään selvitä, etenkään Oonasta. Sahasi, sahasi, sahasi, että meinasi hermo mennä. 

Oonalta oli tarkoitus trimmata tuo mummoparta pois, mutta kuviin sitten ihan tupeerasin sitä esille. :D Vauva Noonalii!

Unna oli kuvauksellinen, kuten aina.

Ja Omegalla poseerausilme. Se vetää suunsa muikeaksi heti, kun otan kameran esille. :D

Ulkoilun jälkeen Omega käpertyi afgaanien väliin lämmittelemään. 

Autuaaksi olotila muuttui tällä hetkellä:

Vaikka ulkona on ollut välillä kipakkaakin pakkasta, Unna on halunnut päivystää vahdissa.
Itseasiassa on vähän outoakin, miten se siellä kärvistelee ja nostelee tassujaan, mutta kun pyydän sitä sisälle, niin koira kirmaa karkuun. Ja kun viimein sen saan huijattua sisälle, onnellisena se käpertyy soffalle nukkumaan.
??
Aika moneen juttuun totean nykyään, että se on Unna. 
(Vähänkö ihanasti puskee tuota mustaa karvaa esiin olkapäillä!)

Mulla ei ole erikseen koirille makuupaikkoja tai alustoja. Yöt nukkuvat makkarissa mun vierellä, päivät makoilevat sohvalla. Joskus vain afgaanit ovat niin leveästi, että Omega parka jää ilman petiä. (Eihän makkariin voi yksin mennä, ei!) Olen sitten joustanut ja roudannut nyt olkkarin lattialle patjan. Kokoa on kyllä, että siihen yksi grey mahtuisi, mutta niin se toisesta päästä kuitenkin loppui kesken.
Nenästä kuului hauska pffffiiiiiiffff jokaisella hengityksellä. :D 

Mä olen hurahtanut ainakin hetkellisesti todenteolla neulomiseen. 

En muistanut, mitä haasteita siinä olikaan... 

Toisaalta onneksi koirat ovat ohittaneet sen iän, että ne eivät enää nappaa lankakerää suuhun ja juokse aarre mukanaan makkariin. On muuten kerran jos toisenkin juostu perään, kerätty matkalta puikot ja yritetty epätoivoisesti pelastaa silmukkapaot. 
Vaikka kyllähän edelleen lankakerät ja keskeneräiset työt säilytetään muovisessa laatikossa klipsujen takana, ettei houkutus käy liian suureksi...

Vastakohtaisuuksien päivä

Kolmevuotisen taipaleemme kunniaksi Unnalla oli tänään varsinainen vastakohtaisuuksien päivä. Useinhan se on toista mieltä kanssani, mutta nyt... ihan joka asiassa joko täysin ignoorasi tai teki päinvastoin. 

Mutta aloitetaan alusta.
Lähdimme käymään paikallisnähtävyyden luona, ihan tässä lähellä on riippusilta, josta en ollut tietoinen ollenkaan! Samassa yhteydessä on pieni voimala, joka oli kiva paikka kuvailla.

Pohdin pitkän aikaa värimaailmaa, koska tuo eka kuva toimisi mustavalkoisena myös hienosti. Mutta sitten katon sammal "katoaisi". Vaikeaa tämä valokuvaaminen. ;) 

Afgaaneja kiehtoi pohina ja veden virtaus. Grey pysytteli tarkasti mun selän takana. :D 

Normimenoa. Pinkki  ja keltainen remmi pinkeenä afgaanien jyrätessä taas koko leveydeltä, Omega hipsutteli löysällä remmillä vierellä. Rotuominaisuus, IMO! :D 



Riippusillalla agaanit olivat elementissään, kun kävi navakka tuuli, Omega-parka oli sitä mieltä, että ota nyt äkkiä se kuva, että voidaan jatkaa matkaa. 

Vastakohtaisuudet alkoivat nostaa päätään.
"Unna, katso kameraan, täällä täällä!"
- ....

"Unna, älä vedä sinne koskeen!"
-Oi kylläpä vedän ja vedän teidät kaikki mukana!















Koska remmissä kävelykin tuntui olevan nyt ylivoimaisen vaikeaa, ajattelin säästää (kaikkien) hermoja ja suuntasimme hiekkakuopalle. Hetken aikaa olikin ihan kivaa, koirat rallattivat ihan täysiä, mummokoira myös. Ikävä kyllä oli sateinen ja pimeähkö sää, joten kuvien laatu oli ihan sekundaa. Mutta muutaman kuvan säästin, jotka ovat fiilistä täynnä. 





























Unnalla alkoi jonkin ajan kuluttua olla vähän turhan laajat linjat ja kun kuulokin oli tosiaan vähän valikoiva, lähdettiin autoa kohti.
Tässä vaiheessa jälkikäteen on helppo ihmetellä, miksi minulla ei käynyt mielessä ottaa Unnaa kiinni siinä vaiheessa, koska tiedänhän minä, ettei Unna anna kovin helposti kiinni jos hän on sitä mieltä, ettei vielä halua lähteä. 

Kyllä se perässä tuli, mutta sen verran isolla välillä, etten vain saa sitä kiinni. 
Sitten se hoksasi haketta ja mutaa täynnä olevan lammikon. Sitä enemmän se kiihdytti askelia, mitä ponnekkaammin huusin kieltoa. Kun yleensä karjaisu "***kele!!!" pysäyttää jopa Unnan, nyt se sai aikaan kiitolaukan.
"I caaan't hear youuuuuu!"

Vielä ei vissiin nyppinyt tarpeeksi, kun jaksoin kuvata tämän? :D
Huomatkaa koiran iloinen ilme ja tiukka katsekontakti. Huomaanhan minä nyt varmasti!

"Ai tähänkö en saa mennä?"















"Siis tännekö ei ainakaan saa mennä makaamaan?"















"Mitäs meinasit tehdä asialle?"

  

Tuossa vaiheessa laitoin kameran autoon ja lähdin hakemaan koiraa pois. Perus vesilätäkkö menee, mutta vanhastaan tiedän, että tuolta jää koiran turkkiin sellainen määrä kaikkea, että nyt ei jaksaisi.

Mutta-ku-Unna. Se meni aina lätäkön vastakkaiselle reunalle, etten aivan ylettänyt nappaamaan pannasta kiinni. Kun kiersin lätäkön, se läpsytteli taas vastakkaiselle puolelle kuin hidastetussa filmissä. Ja ai saatana, kun sitä nauratti. Koko olemus kertoi, miten se nautti tilanteesta.

Pysähdyin katsomaan koiraa, joka katsoi iloisena takaisin. Sitten sanaakaan sanomatta käännyin ja O-tytöt kannoillani marssin autolle. Unnaa ei huolettanut siinä vaiheessa, vaan se läpsytteli lammikkoa edes takas. Kun laitoin O:t autoon ja starttasin, sain huomion. Kun kaasutin pois, taustapeilistä oli hulvatonta seurata U:n reaktioita. Sen ilme muuttui totisesta sellaiseksi WTF!?!?, ja niin se ampaisi auton perään. 

Onneksi hiekkakuoppaa oli jonkin verran, joten ajoin autoa vielä hetken koiran juostessa vierellä. Kun pysäytin auton kysyäkseni, tuleeko neiti kyydille, vai juostaanko vielä, Unna yritti tunkea mun sylin kautta pelkääjän paikalle. :D Aika hyvin koiralta, jonka yleensä joutuu nostaa autoon. Jestas sitä mielistelyn ja suukkojen määrää!
"Oi Mamma mä niin luulin, että sä hylkäsit mut, pus pus pus, voi jehna ku mä säikähdin niin kovin, pus pus, joo lähdetään vaan kotiin pus pus." 

Eteisessä kotona kumarruin antamaan halausta ja kertomaan Unnalle, että oot tosi tärkee, vaikka äsken teinkin noin katalasti... Lause jäi kesken, kun nenään tuli tyrmäävä haju: "Siis ootko sä pyöriny jossain paskassa!?"

Unna räpsytteli silmiään, eikä ymmärtänyt lainkaan mistä mä puhuin.
Noh, pesullehan sitä olisi menty joka tapauksessa. 

Olkoon tulevat vuotemmekin täynnä afgaanimaisuuksia, kaikesta huolimatta. :) 

Kolme vuotta unnamaisuuksia

Siitä on ihan pian päivälleen kolme vuotta, kun Unna taloon asteli. Merkkipäivän kunniaksi järjestettiin taas perinteeksi muodostunut kuvaus. 

Ihan alunperin oli ajatus vain ottaa vuotiskuva verrokiksi siitä, minkälainen vauva se oli ollut vuosi sitten. (Eka kuva on kuvattu matkalta, kun Unnaa oltiin hakemassa.) 
Mutta siitä se ajatus lähti. :D

Voi tavaton, että ovat olleet nämä vuodet täynnä vauhtia ja tapahtumia! :D Kyllähän sen tietää afgaanin ottaessaan, että tilanteita tulee, mutta kuitenkin pääsi vähän yllättämään... Kaikella rakkaudella!
On se mahtis likka. :) 
(ja note-to-myself: Unnalla alkoi juoksut about viikko sitten.)

Vauhdista puheenollen...

Noin kolme sekuntia myöhemmin Unnan kiitorata kulki pensaan ali ja se tempaisi valojen johdon mukaan. Ei edes pientä nykäystä vauhdissa, kun osa valoista lähti koiran mukaan ja pensas pimeni.
Noh, onneksi ehdin saada mummokoirasta edes tuollaisen kuvan. 

Ei kun uusia valoja ostamaan ja toivomaan, että pysyvät ehjänä kauemmin, kuin kaksi viikkoa... :D

Kotona remontti jatkuu. H i t a a s t i, mutta varmasti.
Apulaisia riittää. Etenkin Unna ottaa vain haasteena kaiken maailman viritykset, joiden on tarkoitus pitää koirat pois edestä.

Omega oli onnellinen, kun löysi maailman pehmoisimman ja lämpöisimmän paikan. Mulkoili minua hyvin paheksuvasti, kun loput villat vietiin varastoon. :D

Välillä se puuhasteli omiaan ja kävi hakemassa kaikkea pikkukamaa mukaansa ja hilpatti iloisena aarteidensa kanssa makkariin. 

Eräs päivä pysähdyin pohtimaan, että koskahan siitä on tullut normaalia minulle, että ilmekään värähtämättä siirrän pois peiton mutkasta koivuhalon, tyynyn alta mattoveitsen tai käyn ravistelemassa ulos lakanan, kun siihen on murusteltu kissan napurapussi? 

Kymmenettä vuotta tässä pohdin, pitäisikö makkarista tehdä eläinvapaa vyöhyke. :D Ei pidä tehdä äkkinäisiä päätöksiä. 

(Ja näillä pakkasilla on parhautta, kun on tuollaiset lämmönlähteet molemmin puolin ja osaksi jalkojen päälläkin.)

Murheenkryyni häntä, vol. mones

No eipä sitten lähdetty kotinäyttelyyn. Pesin Unnan ja laitoin sen makkariin vilttien, peittojen ja pyyhkeiden sekaan kuivumaan, kuten aina ennenkin. Ensin on aina pienet villit ja ravistelut, ja sinne se sitten asettuu torkuille. Tuntia myöhemmin aloin föönaamaan turkkia ja aloin ihmetellä, mistä kummasta siellä täällä on veriläikkiä.

Noh, Unna oli ravistellessaan lyönyt häntänsä johonkin ja hännänpää oli auki. Verta makkarissa ihan joka puolella, puoltatoista metriä korkealla päätyseinässä nättiä pärskettä. Sen saa pesemällä pois, mutta voi kurjuus tuota kovan onnen häntää! Koska se oli vielä aamullakin verinen ja kosketusarkakin, niin tietysti jäätiin kotiin. Hiukan meinasi harmittaa, mutta pahin ketutus on jo laantunut.

Ai niin, sananen pesuhetkestä. Olen pessyt afgaaneja vuodesta -92. 
Nyt hoitoainevettä koiraan sivellessä mä ihmettelin, miten se vaahtoaa, kun ei pitäisi.
Ahaa... en ollut huuhdellut koirasta shampoovesiä ollenkaan siinä välissä! :D Onneksi oli suht puhdas koira, joten huuhtelin sitten kaikki kerralla.
Ja oikein hyvä tuli! :D

Tässä tosin sitten on pompuloitu ja sidottu sekä korvat, että häntä... 

Mutta onneksi vaiva ei ole vakava ja Unnaa ei häiritse lainkaan. Omegan kanssa on rallannut pihassa viikonlopun aikana tuon tuosta. Sukelsi muuten aika tyylillä, kun jotenkin se tassu luisti alta, kun yritti taittaa greyn perään. :D 

Välillä pysähtyivät vetämään henkeä ja hengailemaan.

...kunnes taas... :D

Tämä on ihan mahtis, kannattaa klikata isommaksi. :D 

Oona puuttuu kuvista, kun mummokoira halusi melko pian takaisin tuvan lämpöön.

Oona parantui erinomaisesti leikkauksesta, jo seuraavana päivänä oli täysin oma itsensä. Ihan on pitänyt toppuutella mummoa menohalujensa kanssa!

Ikävä kyllä patologin tuloksissa oli huonoja uutisia, yksi nisäkasvaimista oli ollut pahalaatuinen, maligni. Kaikki kasvaimet oli poistettu riittävällä marginaalilla, joten nyt ei voi muuta kuin seurata tilannetta. 

Jotain lohtua on siinä, että mummokoira ei tilanteesta tiedä. Kellon voi tarkistaa sen perusteella, milloin Oona alkaa muistuttamaan, että iltaruuan aika lähestyy. On tosiaan ollut varsin pirteä ja iloinen. Rakas mummukka.

Harrastuskausi 2016

Alkaa olla harrastuskausi lopuillaan. Vielä yksi esiintyminen kotinäyttelyssä ja sitten vaivutaan horrokseen harrasteluiden osalta. 

No miten meni?
Erittäin vaihtelevasti. Näyttelyistä voi mainita Kokkolan ryhmiksen, jossa Unna oli hienosti VSP ja pokkasi toisen sertinsä. 

Oli kyllä tekemistä, että sain heräteltyä tytön kehään. Unnan tapaan kaikki oli taas on tai off. Kanssakilpailijakin kysyi kehän jälkeen, että mitä ihmettä tapahtui, sehän on kuin eri koira!
Noh, me metsästettiin kentällä pyörineitä västäräkkejä, mistä Unna innostui ja kehään saavuttiin askel keveenä! :D 

Vaikka viime kauden jälkeen olin haudannut ajatukset juoksukilpailuista, niin vähän me saatiin uutta kipinää, minä ja koira. Kävimme parit harkat huviksemme Tampereen radalla, jossa Unnalla oli ihan eri otteet, kuin viime vuonna. Kuvaavaa on, että lyhyellä matkalla Unna jälleen paransi aikaansa about 25 sekuntiin, vaikka veräjän auetessa oli kopissa väärinpäin. Hirvee ryske, pauke ja pari kiljahdusta, mutta sieltä se kampesi itsensä matkaan ja juoksi kierroksen tasaisen varmalla otteella. Ei mitään himmailuja suoralla, kuten viime vuonna. Treenejä vetäneeltä grey-porukalta tuli kolmesta eri suunnasta kommenttia, että olipa hieno juoksu! (Ei meitä vaan viime vuonna kehuttu. :D )

Tässä Johanna Kuoson ottama ihana kuva, on muuten tunnetta täynnä!
Katsokaa tuota ilmettä!













Siitä se ajatus sitten lähti.
Rataharkkoihin ajelimme eräs ilta Hyvinkäälle, missä saatiin plakkariin soolo jälleen uudella enkalla 24.47 Unnalle ennestään tuntemattomalla radalla. Samalla kerralla juoksi sitten vielä ryhmän, jonka klaarasi kirkkaasti, vaikka lähdössä oli hässäkkää, kun ulkoa startannut koira halusi sisälle, ja sisää startannut koira ulos. Ja Unna-parka siellä välissä. Hieno jarrutus, loikka kamun yli kiskolle ja matka jatkui. Aika 24.65. 
Viimeinen ryhmäkoe ei sitten onnistunut, kun Tampereella todettiin, että rata on ihan velliä johtuen päivän vesisateesta ja treenit peruttiin. 
Noh, ensi kevääseen!

Maastokausi, kaikki kolme kisaa, olivat melko vaihtelevia. Kouvolan maastoista sija 2, vain kaksi pistettä sertistä! Uh!
Ihan en ollut samaa mieltä nyt tuomariston kanssa, koska mielestäni Unna juoksi teknisesti paremman suorituksen, mitä alkuerissä. Mutta arvostelulaji, minkäs teet. Hienot juoksut anyway.

Helsingin kv maastoissa Unna lähti finaaliin kolmannelta sijalta, jälleen hyvin pistein. Finaalissa juoksuseura oli varsin nopeaa, joten Unnalla oli täysi työ lähinnä pysyä perässä. Mutta sieltä se tuli, Unnan ensimmäinen maastoserti! Onneksi sain kuulla pisteet autolle, missä sain rauhassa vollottaa hetken, eikä sitten kaiken kansan edessä palkintojen jaossa. Oli mulle ihan älysuuri juttu. :)
Myös Ushna-sisko pokkasi ekan sertinsä, Zahirille sert ja urosten voitto Cacilin ja HVK:n mestaruuden kera. Aika makeeta!

Kauden päätöskilpailu oli Hailuodossa, jossa olin nyt ekaa kertaa oman koiran kanssa. Onhan se kisapaikkana vain erikoinen ja hieno!
Hailuodon kaikki kuvat on ottanut Kirsi Nousiainen, kiitos paljon! 

Alkuerien jälkeen Unna sijalla 2/12, hienoilla pisteillä 250, vain pisteen päässä johtavasta koirasta.(4. parhaat pisteet kaikki päivän osallistujat mukaanlukien ;) ) Oli muuten ihan mahtava ae-juoksu, vaikka itse sanonkin. Se reagoi vieheen jokaiseen liikkeeseen ja tassut iskivät tulta, kun se kääntyili tiukasti perään. Ja piru vie, että se tikkasi nopeaa laukkaa loppuun asti. 

Finaaleissa, kuten etukäteen vähän pelkäsinkin, Unna siirtyi seuraamaan vieheen sijasta nopeampaa kisakamuaan ja pisteet olivat sitten sen mukaiset... 
Mutta jos siitäkin jotain positiivista, niin finaalissakin meni täysiä ihan loppuun asti. Ei jäänyt vauhtiosuuksilla niin paljoa johtajakoirasta, mitä etukäteen pelkäsin. Ja onhan se kunnia-asia, ettei koiran kunto lopu kesken, edes tuolla upottavalla hiekalla. Häpeäisin silmät päästäni, jos koira hyytyisi kesken matkan...
Niin, eikä se karannut missään vaiheessa mereen läträämään. :D

Vähän harmittaa, ettei Unnasta ollut ihan loppuun asti vastusta, mutta kyllä se nyt on osoittanut, että se osaa juosta ja osaa juosta hyvin. Halutessaan. :P

Mutta Uuki Buugi teki parhaansa! Rakas, hyväntahtoinen hölmö. :) 
Nähtäväksi jää, osallistutaanko enää maastoskaboihin. Ensi vuonna saattanee kisakentillä olla enemmänkin nopeampikinttuisempia kavereita, ja kuten se nyt on nähty, niin ehkä se ei silloin ole ihan Unnan paikka startata... Tuumataan talvi ja katsotaan, fiiliksen mukaan. 

Muita kuulumisia.

Veronica Peronica, meidän Käkätin, täytti 18 vuotta!
Käkätin-lempinimi tulee siitä, kun joskus jutellessaan se ei suinkaan sano miu tai mau, vaan kä-kä-kä-kä. :D
Pidettiin juhlat ja Veronica sai vierailta lahjaksi palloa, lelua, napuroita, herkkua ja vaikka mitä! 

Nukkuu paljon, mutta hereillä ollessaan on virkeä ja ruokahalu on erinomainen.
Lähes kuuro. Nauratti yks päivä, kun makkarin uuni pöläytti vähän savua sisälle ja palovaroitin alkoi piipata. Kaikki muut olivat silmät selällään hirveästä metelistä, mutta Veronica kehräsi sohvalla silmät kiinni. :D 

Oonalla puolestaan todettiin kuukausi sitten nisäkasvaimia. Rtg-kuvat todettiin lopulta puhtaiksi. Otettiin nimittäin kontrollikuvat kuukauden kulutta ensimmäisistä, nämä lähtivät vielä radiologille katsottavaksi. Mutta vanhan koiran muutoksia ovat, ei metastaaseihin viittaavaa. Huh! Operaatio on ensi viikolla. Sterkataan samalla. Kyllä jännittää ja kyllä pelottaa, mutta eiköhän se tästä. 
Oona on varsin pirteä, en osaa sanoa, että ikäisekseen, koska on mun vanhimmaksi elänyt koira nyt. Mutta lenkeillä höpsöttelee edelleen hetken nuorison kanssa ja muutenkin on aina mukana menossa. :)

Temppukoulu

Ai että, kun koko ajan tänne pitää olla kirjoittamassa. :D
En edes yritä kiriä ja kirjoitella takautuvasti, emmää ees muista mitä juttuja on tapahtunut.

Mutta tän päivän temppukoulusta muutama sananen. Yleensä nämä jutut tehdään meillä paukkupakkasten aikaan sisätiloissa, joten kenenkään kanssa ei ole tehty niin mitään ainakaan kuluneen puolen vuoden aikana. Unnan tokoalkeistakin on ikuisuus, eikä olla kyllä yhtään muisteltu juttuja. Mutta kun Ushna-siskon otteista kuulee aika ajoin, niin tulee aina motivaatio itsekin aloitella jotain juttuja. :) 

Etsittiin siis keilapeli esiin! xD
Omega on siinä ihan PRO! Muisti heti homman jujun ja tuli tönimään keiloja nurin minun niitä vasta asetellessa. :D 
Ensi-innostuksen jälkeen Omega malttoi asettua ihan odottamaan. :)




















Siinä kun etenkin Oona syöksyy etujalat levällään ja tekee aina täyskaadon, Omega hipsuttaa keilojen luokse ja sievästi kaataa jokaisen yksitellen nenällään. 














...ja heti jokaisen keilan jälkeen kääntyi iloisena odottamaan palkkaa. :D

Unnalle tämä taisi olla ensimmäinen kerta, jos en väärin muista. Koska se on utelias ja liikkeitä tarjoava, ei ollut mitään ongelmaa opettaa uutta temppua. 

Sitten siirryttiin uuteen juttuun ja piti laittaa kamera pois. 

Kiertäminen.

Unnalle mä joskus tän alkeita yritin, mutta meni ihan sähläämiseksi ja se sitten jäi. Heti ensimmäiseksi huomasin, että kartio jäi liian pieneksi, joten aloitettiin ämpärin kanssa, etteivät koirat vain astelleet yli.

Omega tarjosi tosi vahvasti pelkkää tornin kaatamista. :D 

Maikke on siitä niin erilainen ja niin haastava kouluttaa verrattuna afgaaneihin, kun se ei juurikaan tarjoa liikkeitä. Ei, se odottaa. Ooooodottaaaaaa. Että jos mä antaisin jonkun vihjeen. Niin oli nytkin tehtävä. Se ei liene tämän päivän kouluttamista, että koiralle kerrotaan, mitä sen kuuluu tehdä, mutta Omegan kanssa mä nyt teen siten. Siinä kun afgaanit tarjoavat liikkeitä siinä tahdissa, että saa olla tositosi skarppiana jos meinaa ehtiä palkita oikein, Omega odottaa. oooo-dooot-ttaaa. xD 

Kun olin sitä vienyt pari kertaa namin kanssa pöntön ympäri, greyn ilme oli näkemisen arvoinen! :D Se kuuluisa lamppu syttyi ja paistoi kyllä kirkkaasti! :D Pikkuhiljaa se alkoi tarjota ämpärin kiertämistä ja sain palkattua ruhtinaallisesti. 

Jätettiin asia hautumaan huomiselle.

Sitten Unna.

Siinä ämpäri lensi toiseen suuntaan ja tötterö toiseen, kun Uuki Buugi jyräsi! Ei mitään tolkkua koko hommassa, joten rauhoitettiin tahtia hetkeksi. Istu-tänne-maahan-paikka. Pikkaisen keskittymistä ja suurin töhö pois. 

Kuten sanottua, tämä meidän blondi oppii helposti (hyvässä ja pahassa...), joten ei aikaakaan, kun Unnan saattoi jopa jo lähettää kiertämään ämpärin pienen matkan päästä! (Siis tarkoitan metri max kaksi.) Kiersi hyvin, ei oikonut. Ja ihan huomiolle pantavaa, että koko ajan se otti käskyjä vastaan. Vaikka höselsi ja touhusi, niin jokaisen "täällä", "tänne" se rekisteröi heti. 

Eli ihan hirveen hienosti pitkän tauon jälkeen. Pari päivää tehdään nyt tätä kiertoa muiden perusjuttujen kanssa, sitten aletaan ehkä muistuttelemaan mieleen takapään käyttöä ja muita hienouksia. Aika kivaa!

Loppuun vielä bueno kuva. Molemmat paikkamakuussa. 

"No mitä hienoo tuossakin nyt muka on?!"

No sitä hienoo, että Omega on paljaalla nurtsilla makuulla, itikat kimpussa. Ja Unna pysyi muuten vain asennossa niin kauan, että ehdin ottaa kuvan. :D Näistä lähtökohdista meillä harrastetaan. :D 

ps. Mummokoira ei osallistunut treeneihin, koska sitä ei saanut ulos. Lihapala kun oli jätetty sulamaan altaaseen ja sitä piti vartioida jokainen sekunti.