Paska juttu

Neitikoira teki iltalenkillä niin katalan tempun ettei ikinä: Heittääntyi suorilta jaloilta selälleen IHMISPASKAAN! Hyi hitto, kun osasikin lemuta ja pelkkä ajatus sai yökkyyttämään. Koira ehti oikein hinkata itseään maata vasten, vaikka mä sainkin sen melkein heti ylös, kun oli remmissä. Jotta homma olisi ihan täydellistä, oltiin autolla liikenteessä. Ja ihan kermana kaiken päällä mun selkä taas brakaa siihen malliin, etten meinaa sukkia saada jalkaan. Mutta ei muuta kuin nöyränä suoraan koirapyykille ja jossain vaiheessa polvillani koiraa suihkuttaessa mulle tuli kyllä mieleen, että seuraavana päivänä mä en taida päästä kävelemään... Harjaaminen jäi väkisin tälle päivälle, sillä kun tultiin kylppäristä, kello kävi jo kymmentä ja mä iskin vain koiran pyyhkeisiin nukkumaan seuraten itse pian perässä.

Pesuhommakin oli melkoinen episodi. Oona ei niin välitä pesuista, mutta toisaalta tulee kylppäriin ilman mutinoita ja on pesuajan kuin ajatus. Paitsi eilen. Neitikoira taisi todella pitää parfyymistään, sillä ihan ensimmäisenä mä sain vetää koiran sängyn alta esille. Sitten Neitikoiraa heikottikin niin, että jalat eivät kantaneet. Kirjaimellisesti. Lujastikin jo komensin, että NYT YLÖS, mutta Neitikoiralta oli kadonnut kuulo. Nostin sitä rinnan alta jalkojensa päälle, mutta Neitikoira valahti välittömästi takaisin lattialle. (Selkä huusi apua jo tässä vaiheessa.) Tein tuon muutaman kerran ja lopulta päätin vain vetää sen kylppäriin: Nostin taas rinnan alta ja ihan nappasin etuosan kainaloon. Koira oli edelleen täysin vetelänä, takajalat raahautuivat suorana perässä. Sitten allekirjoittanutta alkoi naurattaa. Nauratti niin hirveästi, ettei siitä hetkeen tullut yhtään mitään, vaan mä istuin lattialle hekottamaan väsyneenä ja koira makasi edelleen täysin elottomana maassa.

Oona on osannut tuon ennenkin: jokunen vuosi sitten se teki tuota lenkillä, jos näki jotain mielenkiintoista. Tapa jäi pikkuhiljaa pois, kun yksinkertaisesti vain nappasin koiran silloin syliin ja kannoin. Eh...

Viimein päästiin kylppäriin asti ja Neitikoiran voimat palautuivat yllättäin. Se meni sopuisasti ammeeseen, kävi makuulle ja kaikki sujuikin siitä eteenpäin normaalisti.

Kaikkee sitä.

Tänään oltiin maastoharkoissa.
Oona juoksi nuorehkon uroksen kanssa, joka ei ollut ennen juossut parin kanssa. Etukäteen varoitin, että Neitikoira saattaa juosta, tai olla juoksematta.

Neitikoira puhkui intoa! Lähtöalueella se oli hienon skarppina (ja kuulin kommenttia, että yritäpä se saada näyttelyssä seisomaan noin! Nii-i.) ja ihan piti äänijänteitä viritellä ja kahdella jalalla seisoa ja seurata, kun ei muuten nähnyt.

Juoksu oli kertakaikkisen hieno, vaikka etukäteen minua arvellutti melkoinen siksak-rata ja vieläpä parin kanssa. Lähtö oli täpäkkä ja tosissaan mentiin. Yhden mutkan Oona hieman oikaisi ja alussa myös kikkaili itsensä nurin, mutta niin se vain nousi ylös ja jatkoi matkaa!
Lopussa näki, että koira alkaa hyytymään, mutta se seurasi hienosti viehettä oikomatta ja lopussa vielä hyppäsi vieheen kimppuun. Hienoa Noona! Mamma on kovin ylpeä!

Reilun viikon kuluttua meillä olisi näyttely. Hui ja kauhistus. Kehässä ei olla käyty kahteen vuoteen ja hiukan jänskättää, miten menee. Pitää varata paljon kylmiä pyyhkeitä, marinoitua kanaa nameiksi ja hyvää mieltä, jospa Neitikoira sitten suostuisi liikkumaan. :) Ja sitten kun vielä itse osaisi olla jännittämättä mokomaa tilannetta. Mutta siitä seurannee raportti sitten myöhemmin.