Lolavia ja vaakkuja

Tänään nähtiin taas yhteiskunnan vihollinen nro 1: LOLAVA! Hitto vie, että oli taas sähäkkä parisekuntinen. Koirat käveli rauhassa mun edellä remmissä ja yhtäkkiä orava juoksi mäen alta suoraan siihen meidän nenän eteen. Ihan jokainen (myös se orava) jähmettyi 0,25 sekunnin ajaksi (juuri sen verran, että remmistä kerkeää saada otteen) ja se oli menoa sitten. Orava sanoi SÄK SÄK ja lähti juoksuun, molemmat koirat riuhaisi perään. Alamäki, jäinen maa ja lenkkarit on sellainen yhdistelmä, että mä lensin välittömästi persuuksilleni ja siinä sitten hissaannuin jonkin metriä koirien perässä. Edikin kiljahteli, kun lolava karkaa ja mamma ei päästä perään, Oona tietysti huusi suoraa huutoa. Pahaksi onneksi orava kipaisi lähimpään puuhun ja mä en meinannut päästä ylös, kun koirat edelleen riuhtoivat ja mä olin nyt mahallani maassa pidellen remmeistä kiinni. Tietysti ne olisi voinut päästää irtikin, kun siihen puun alle ne olisivat rynnänneet, mutta kun ovat mulla samassa remmissä, niin en uskaltanut, ettei toisella irtoa pää, jos toinen rykäisee toiselta puolen puuta. (Hassua, miten paljon ajatuksia ehtii käydä läpi noin pienessä ajassa.)

Mutta hyvin kävi: ei suurempia osumia kellekään (häntäluu vähän hellänä allekirjoittaneella), housut ehjät, koirat tallella ja orava hengissä, joten jatkettiin matkaa. Jostain syystä en kehdannut paljolti katsoa, oliko viereisen kerrostalon parvekkeilla paljonkin porukkaa sirkusta katsomassa...

Jos jotain hyvää yrittää tästä etsiä, niin eipä ole loskaa eikä rapaa. Maa on jäässä ja luntakin jokunen sentti ja siihen olemme kovin tyytyväisiä. Se oli vain aika etsiä mummonastat jemmasta. Kahdesta asiasta talvilenkkeilyssä en luovu: Mummonastoista ja otsalampusta.

Lammen rannalla nähtiin viitisenkymmentä sorsaa. Voi että ne onkin ehania ja symppiksiä otuksia. Oona oli taas ampaista perään kun näki pientä liikettä rannassa, mutta kun tajusi, että ne on vain vaakkuja, mielenkiinto lopahti. Vaakut kun ovat joskus varsin pelottaviakin, kun koko porukka kovasti kaakattaen alkaa vyöryä kohti jos ruokaa niille viemme.
Edi taas oli ihan hassu. Ikinä se ei ole ennen niistä suuremmin välittänyt, mutta vaan kuinkas kävikään nyt: Yksi vaakkupariskunta oli maalla, lähimpänä meitä ja Edi alkoi väijymään: Se painui hieman kyyryyn, pää painui alas, samoin häntä. Se odotti ja maiskutteli suutaan. Kun sorsat alkoivat tepastella lähemmäksi, Edi meni maahan ja odotti hievahtamatta. Sitten sellainen Eppumainen loikka ja niin sorsat sai kyytiä. Mä pidin kyllä huolen, että vaakut ei pääse liian lähelle, mutta annoin Edin muuten touhuta. Voi että Paapaa olikin ylpeän näköinen, ja ihan röyhisti rintaansa, kun mä vielä kehuin, kuinka hienosti vaanittu ja vielä minkälainen loikka! Vaakut kaakatti tympääntyneinä, edelleen siinä maalla. Kovin ovat tottuneen oloisia sekä ihmisiin että koiriin, eivätkä aikoneetkaan mennä veteen asti pakoon. Oona oli äärimmäisen tylsistynyt. Huokaili syvään, että eikö voitaisi jo mennä. Voi räpsyn räpsyn, kun neitikoira vilkuili minua melkein silmiään pyöritellen, että kaikkea sitä, HÄN ei kyllä ikinä...