Hieman taas kuulumisia ja kuvia.
Pikkupikkupentuaika alkaa olla ohi, kasvua on suunnilleen kilo ja viikko. Nyt on jalkojenkasvatusaikaa ja viimeinenkin pennunpyöreys on kadonnut. Vauvahan tuo on toki vieläkin.
Laumaan se on otettu nyt 100%:sti mukaan, etenkin Oonan kanssa on yhteinen sävel löytynyt ja jessus sitä menoa välillä. Meno on muuten hiljaista, ähinää ja ähkäisyjä painimatsin käydessä, ellei oteta huomioon kolinaa, kilinää ja helinää, kun kaikki kevyempi (ja vähän raskaampikin) lähtee sisätiloissa välillä lentoon.
Unna osaa hyvin nimensä, ja kun kutsu käy, niin useimmiten luokse tullaan suorinta reittiä. Tässä jumalattoman puupinon yli! Vähän jo ärtyneenä huusin sitä, että koitas nyt tulla, mihin taas jäit. Sitten alkoi käydä ropina ja tää ilmestyi kasan päälle. Oli pakko mennä ohjaamaan pentua sivusta alas, koska hetken aikaa pieni afgaani mietti, leiskauttaisiko täältä kolmesta metristä tielle, niin ei olisi niin pitkästi käveltävää...
Vaan kyllä se on taas kotipuolessa piha aidattava, sen verran vievät Camel bootsit välillä turhan kauas. Yksi ilta (yö!) kävin hakemassa sen pelloilta pois, kun oli iskenyt väliaikainen kuurous. Siellä se kuutamon valossa hyppeli kuin kettu menemään. Tuolloin oli lumi maassa ja Unnalle hankikanto. Olihan se varmasti kiva nuuskutella myyränjälkiä ja seikkailla ojissa, mutta kun nukkumaan ajattelin... Oli muuten yllättävän raskasta kahlata lumessa, jota oli minua puoleen pohkeeseen ja kantaa parisataa metriä rimpuileva kymmenkiloinen pentu pihaan. :D
(Kotitalomme siis sijaitsee "keskellä ei mitään", kaukana isommista teistä ja on tien viimeinen talo, eivät koirat muuten saisi näin vapaasti kuljeskella.)
Harmittavasti minulla ei ole oikein järkeviä kuvia Unnasta ja Oonasta, mutta tässä mennään lujaa Omegan kanssa.
Nujuamista ja hammastelua...
...ja välillä päikkäreille kamun kanssa asettumista.
Unskin sievä nassu. Korvakarvatkin alkavat jo hapsottaa.
Perusafgaaniasento. :D
Ja ensimmäiset posekuvat kotona!
Pentu oli riehunut kolme tuntia ja alkoi etsiä nukkumisasentoa. Ajattelin, että nyt se on vähän väsähtänyt ja voidaan kuvata. Kamera räiskäsi sarjatulta, kun Unna istui välillä sylissä, teki hyppyjä tai selällään potki jaloillaan. Työvoitto! :D
Se "kantaa" itsensä ihan kivasti vapaana, häntä vähän unohtui, kun piti namia niin tarkasti seurata. Ja kohtahan se iski peppunsa maahan, koska sillä tavalla aina on saanut palkan.
Ollaan harjoiteltu tuota kyllä tosi vähän, sikäli ei voi lainkaan moittia lapsen käytöstä, parhaansa Pieni teki!
Muutama vähän sinnepäin. Toinen ihan liikaa venytetty, toisessa selkä menee köyryyn, epätarkkoja jne jne je. Mutta verrokkikuviksi myöhempiä varten.
Pesin muuten Unnan ensimmäisen kerran ammeessa. Se tykkää vesileikeistä tosi paljon ja niin se ihan itse kävi ammeeseen istumaan, jotta pystyi läiskyttää shampoovettä ja -vaahtoa paremmin etutassuilla. :D Suihkusta tulevaa vettä yritti suuhunsa ja tassuilla hakkasi veden pyörteitä. Hauskaa oli, molemmilla. :D
Puristelin enimmät vedet pyyhkeisiin ja päästin pennun kylppäristä. Jolloin se ampaisi välittömästi kissanhiekkalaatikolle ja SUKELSI sinne hiekkaan. (Paakkuuntuvaa mikrohiekkaa...) Onneksi sain kopin, kun se sieltä ryntäsi seuraavaksi olkkaria kohti. Yhtä savivelliä kintut ja maha täynnä.
Pesin Unnan sitten toisen kerran ammeessa... :D
Ja sitten vielä tarina pienestä tapaturmasta.
Eniten olen nyt pelännyt sen keikkumista sohvakaiteilla ja komentanut alas heti tavattaessa. Mutta kun tuo lapsi veti kahdeksan kilon kahvakuulan varpailleen.
Otti kahvasta kiinni ja lähti vetämään, jolloin kuula kippasi nurin ja kahva löi tassun päälle. Jumalaton parku ja hetken ajattelin, että nyt meni varvas poikki. Nyt se vähän keventää tassuaan, mutta kun varaa sille kuitenkin, ei ole turvotuksia eikä selvästi kipeitä kohtia, niin seurailemme.
Oppiko pikkuneiti tästä jotain?
Ei, pari päivää myöhemmin se oli taas äristen kahvassa kiinni, että liikutkos siitä perhana...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti