Because I can

Kävi tässä päivänä eräänä koirien saadessa ruuat eteensä, että Hänen Korkeutensa Afgaanineiti ei tykännyt päivän tarjonnasta. Hyiii, pelkkää lihaa ja nappulaa, ei ollenkaan koiranmakkaraa seassa. Märisi, marisi ja volisi, kävi tönimässä minua kuonolla, mutta allekirjoittaneelta ei nyt herunut sympatiaa.
"Syöt nyt vain mitä tarjotaan."
Afgaani puhisi, istui hetken ja sitten...
Se nousi kahdelle jalalle tiskipöytää vasten ja nykäisi roskisvaunun ulos. Takaisin neljälle jalalle ja sekunnissa roskapussi oli lattialla. (Tähän kaikkeen meni arviolta 2-3 sekuntia, erittäin näppärää toimintaa.)
Minä olin niin pöyristynyt, etten kyennyt kuin katselemaan, kunnes viimein sain puhekykyni takaisin: "Niin MITÄ sinä teet?!"
Taas afgaani puhisi ja niskojaan nakellen käveli terävänä makkariin sängylle, josta vielä kiukutteli aikansa. 
...ja pienen hetken päästä taipui ja tuli syömään ruokansa. 

Toissapäivänä Hänen Korkeutensa Afgaanineiti päätti jäällä, että tämä lumessa kahlaaminen riittää. Hetken aikaa jätättäytyi jälkeen ja lopulta näin, että siellä se istuu ja odottaa. Huusin, että tule tule, kierretään tuolta niemen kautta kotiin.
"Screw U guys, I'm going home!"
Ja sinne se lähti, häntä suorana kohti polkua ja kotia. 
Jälleen järvi ja seutu raikui, kun yritin saada afgaania pysähtymään.
Sinnehän se jäi odottamaan, mutta ei elettäkään että olisi tullut lähemmäksi. Ehei, se tiesi tasan tarkkaan, että minulla ei ole juuri nyt minkäänlaista valtaa. Jos minä kävelin koiraa kohti, se istui paikallaan. Jos lähdin kävelemään poispäin, se lähti välittömästi kävelemään vastakkaiseen suuntaan. Aivan kuin koirakoulutusoppaasta, mutta vähän käänteisenä... :D

Koulutussession aikana puolestaan Hänen Korkeutensa Afgaanineiti näytti, että tempun suorittamisen lisäksi aivoissa on monen monta muutakin prosessia käynnissä. Annoin palkan maksamakkaratahnatuubista (jessus mikä sanahirviö...), josta Oona osaa ottaa sievästi palkan. Kun oli aikamme toistettu perusasentoa, naksautin jälleen ja tarjosin tuubista palkkaa. Afgaani pysähtyi, mieeeeetti hetken... ja nappasi koko tuubin suuhun ja ryntäsi karkuun. 
Sisätiloissa ei tosin päässyt niin kauas, että olisi ehtinyt saada edes maistiaisia saaliistaan, mutta hei: Aina kannattaa yrittää!

Oonan motto onkin aina ollut:
Because I can. 

Vaikka välillä tuo aiheuttaa allekirjoittaneella pientä päänsärkyä ja nikotusta, niin kyllä se vain on juuri se juttu, mitä taidan tuossa koirassa rakastaa eniten. Oona Noonalii ei kumartele, ei nöyristele ja asenne on 100%:sti afgaanimaisuutta täynnä. :)

Mitä tapahtuukaan kotona silloin, kun suljen lähtiessäni ulko-oven perässäni? 
Oona saattaa minut aina eteiseen ja näenhän minä, että häntä vain vilahtaa, kun painan ovea kiinni. Tuona kertana muistin, että roskis jäi keittiöön, ja palasin hakemaan vielä sen. Astuin takaisin eteiseen ja suljin oven. Pääsin ilmeisen äänettömästi keittiöön, koska seuraavassa FB-päivitykseni viime kesältä:


"Rakas Oonani.
Se ei auta, vaikka huoneeseen tullessani jäykistyt patsaaksi, olet liikkumatta ja tuijotat seinään. Näen sinut silti, sillä seisothan kuitenkin ruokapöydällä. XD"

Because She Can. ♥