Serkut tulivat hoitoon pariksi viikkoa. Veljeni kolme kissaa siis. Vanhimman kanssa tulee suunnilleen toimeen, mutta adhd-kaksoset... Hyppivät välillä kirjaimellisesti pitkin seiniä (Viola yritti illalla vetää niskaansa rautaisen seinäkynttelikön) ja keksivät mitä ihmeellisimpiä asioita. Sebastian aka Seppe halii kukat kuoliaaksi, enää kaksi onnetonta riukua jäljellä. (Pitääkin muistuttaa veljeäni, jotta vierailu Viherlandiassa olisikin kohta paikallaan, ;)) Viola on maailman ihanin pikkukissa. Mutta odotas kun käännät selkäsi: sille kasvaa sarvet. :D
Yöllä heräsin yhden maissa, kun yölamppu putosi lattialle. Kuului kurnaus, kun Viola ilmoitti, että hän se ei ainakaan ollut. Kun laitoin valot ja tarkistin, että toimii vielä, totesin että Seppe oli TAAS avannut vaatekaapin ovet ja mönkysi menemään hyllyillä. Vaatepinoja oli pitkin lattioita. Pientä siistimistä, yölampun jätin lattialle ja nukkumaan.
Kolmen jälkeen heräsin epämääräiseen töminään. Katulamppujen valossa näin olkkariin, että Omega pyöri itsekseen hyrrää ja Seppe ihmetteli. Välillä Omega pesi ja kirputti Seppeä tai töni nenällään selällään makaavaa kissaa, ja kissa läpsi leikkisästi takaisin. Välillä Ome kantoi Sepelle palloa tai Ikea-pupua, mutta Seppe ei ihan tajunnut. Ja taas hyrrä pyöri, kun oli niin hauskaa. En hennonut kieltää, vaan jatkoin unta.
Puolisen tuntia myöhemmin heräsin taas, kuudes vaisto, sanoisinko. Kuulin, että Omega nyhtää jotain ja hetken aikaa heräiltyäni tajusin, ettei sillä ole mitään lelua, mistä kuuluu tuollaista ääntä. Sitten taisivat herätä naapuritkin.
"EEEIII JUUMAALAAAUUUTAAA!!"
Olin juuri saanut valmiiksi uuden huovutusafgaanin. Viimeistelyyn turkiksi olin valinnut bombyx-silkkiä, joka oli ihanan näköistä, laskeutuvaa ja vähän kallista. Se oli haastavaa ja hidasta pistellä kiinni, lähes karva kerrallaan. Tein afgaania kahtena iltana usean tunnin. Ja nyt tuo ihanuus oli pienenä silppuna ja karvatuppoina ympäri olkkaria. Grey seisoi jähmettyneenä ja valkoista villaa roikkui huulista. Viola ja Seppe leikkivät karvatupoilla ymmärtämättä lainkaan, että olivat itse juuri päätyä huovutettavaksi. Yhteistyöllä se sujuu: kissat olivat kiivenneet/hypänneet/teleportanneet itsensä kirjahyllyyn ja pudottaneet afgaanin Omegalle.
Mutta vahinko oli tapahtunut, melkein itkua niellen suurimmat palaset roskiin (kyllä, se OLI kaunis työ) ja makkariin. Ehtisin nukkua vielä pari tuntia. Yritin hokea, että materiaa se vain on, mutta silti harmitti vietävästi.
Viiden jälkeen keittiöstä kuului kolinaa ja sirpaleiden ääntä. Viltsun ja Sepen rallirata oli kulkenut tiskipöydän läpi ja yksi kuppi oli heidän reitillään. Menin siivoamaan jäljet ja totesin, että kohtahan tuo kello soi joka tapauksessa, eivätkä hermot sallisi enää yhtään ylimääräistä herätystä. Keitin kahvit ja katselin, kun kissat alkoivat venytellä ja valmistautua unille.
Pah, mikä reilukerho!
Joka yö ei tietystikään ole samanlaista sirkusta, mutta välillä tapahtuu ihan tarpeeksi. Rakkaita ovat kaikki, vaikka rukkastehtaalla välillä uhkailenkin. :D
Yöllä heräsin yhden maissa, kun yölamppu putosi lattialle. Kuului kurnaus, kun Viola ilmoitti, että hän se ei ainakaan ollut. Kun laitoin valot ja tarkistin, että toimii vielä, totesin että Seppe oli TAAS avannut vaatekaapin ovet ja mönkysi menemään hyllyillä. Vaatepinoja oli pitkin lattioita. Pientä siistimistä, yölampun jätin lattialle ja nukkumaan.
Kolmen jälkeen heräsin epämääräiseen töminään. Katulamppujen valossa näin olkkariin, että Omega pyöri itsekseen hyrrää ja Seppe ihmetteli. Välillä Omega pesi ja kirputti Seppeä tai töni nenällään selällään makaavaa kissaa, ja kissa läpsi leikkisästi takaisin. Välillä Ome kantoi Sepelle palloa tai Ikea-pupua, mutta Seppe ei ihan tajunnut. Ja taas hyrrä pyöri, kun oli niin hauskaa. En hennonut kieltää, vaan jatkoin unta.
Puolisen tuntia myöhemmin heräsin taas, kuudes vaisto, sanoisinko. Kuulin, että Omega nyhtää jotain ja hetken aikaa heräiltyäni tajusin, ettei sillä ole mitään lelua, mistä kuuluu tuollaista ääntä. Sitten taisivat herätä naapuritkin.
"EEEIII JUUMAALAAAUUUTAAA!!"
Olin juuri saanut valmiiksi uuden huovutusafgaanin. Viimeistelyyn turkiksi olin valinnut bombyx-silkkiä, joka oli ihanan näköistä, laskeutuvaa ja vähän kallista. Se oli haastavaa ja hidasta pistellä kiinni, lähes karva kerrallaan. Tein afgaania kahtena iltana usean tunnin. Ja nyt tuo ihanuus oli pienenä silppuna ja karvatuppoina ympäri olkkaria. Grey seisoi jähmettyneenä ja valkoista villaa roikkui huulista. Viola ja Seppe leikkivät karvatupoilla ymmärtämättä lainkaan, että olivat itse juuri päätyä huovutettavaksi. Yhteistyöllä se sujuu: kissat olivat kiivenneet/hypänneet/teleportanneet itsensä kirjahyllyyn ja pudottaneet afgaanin Omegalle.
Mutta vahinko oli tapahtunut, melkein itkua niellen suurimmat palaset roskiin (kyllä, se OLI kaunis työ) ja makkariin. Ehtisin nukkua vielä pari tuntia. Yritin hokea, että materiaa se vain on, mutta silti harmitti vietävästi.
Viiden jälkeen keittiöstä kuului kolinaa ja sirpaleiden ääntä. Viltsun ja Sepen rallirata oli kulkenut tiskipöydän läpi ja yksi kuppi oli heidän reitillään. Menin siivoamaan jäljet ja totesin, että kohtahan tuo kello soi joka tapauksessa, eivätkä hermot sallisi enää yhtään ylimääräistä herätystä. Keitin kahvit ja katselin, kun kissat alkoivat venytellä ja valmistautua unille.
Pah, mikä reilukerho!
Joka yö ei tietystikään ole samanlaista sirkusta, mutta välillä tapahtuu ihan tarpeeksi. Rakkaita ovat kaikki, vaikka rukkastehtaalla välillä uhkailenkin. :D
1 kommentti:
No otan osaa! Ja osaan kyllä tasan nähdä tilanteen mielessänikin... Sellaista se on elämä kera koirien ja kissojen, kyl meinaa välillä päreet palaa, mut onnex se menee pian aina ohi ;) nimim. tänäänkin monta kertaa hukkuneen hiiren pelastanut palvelija...
Lähetä kommentti