Huh huu, mikä episodi jälleen. Juttu alkaa oikeastaan samoin, kuten aina: "Oli kaunis päivä ja kävelimme kaikessa rauhassa, kunnes..."
Yhtäkkiä grey otti ja lähti.
Metsä ryskyi, kun Omega paahtoi jäniksen perässä. En edes yrittänyt huutaa perään, koska se olisi ollut totaalisen hyödytöntä. Vajaa minuutti ajoa, hukkaaminen ja takaisin kiireesti mamman luokse. Näin yleensä. Mutta sitten kuului iso parahdus ja sen jälkeen hiljaisuus. Ei risahduksia, ei valittamista, ei mitään. Sain minäkin jalat alleni. Huusin Omegaa, juoksin pusikkoista metsää ristiin rastiin, huusin taas ja välillä kuuntelin. Mutta ei hiiskahdustakaan. Minä aloin olla paniikissa ja varma siitä, että koira makaa jossain tiedottomana tai pahimmassa tapauksessa hengettömänä.
Oonaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa edes takaisin juokseminen ja oli kuin aasia olisi vetänyt remmissä. Se tuli laiskalla askeleella kaula pitkänä, joten sidoin sen puuhun kiinni ja jatkoin etsimistä.
Lopulta tulin (vedenpuhdistamon) aidan vierelle ja siellä nurmikentällä näkyi tuttu eläin korvat pystyssä kuuntelemassa. Itku oli tulla, Maikke oli hengissä ja hyvinvoivan näköinen. Takajalassa näkyi verta, mutta yhtenä kappaleena kuitenkin.
Sitten oli vuorossa suuri hämmästys: Miten ihmeessä se oli päässyt kaksimetrisen panssariaidan toiselle puolelle???
Yritin nostaa aidan helmaa, mutta se ei inahtanutkaan. Katsoin koiraa, katsoin puhdistamon aluetta: laakeita, halkaisijaltaan about 10m leveitä avoaltaita siellä täällä. Jos se nyt bongaa jäniksen tai vaikka lokin, niin sinne altaaseenhan se hukkuu.
Epätoivoisena lähdin rämpimään aidan vierustaa eteenpäin (yhtä risukkoa ja pajukkoa koko alue) ja lopulta se löytyi: pieni reikä, josta Ome luultavasti oli toiselle puolelle nurmikentälle ponnistanut.
Mutta Omega oli sitä mieltä, että ei hän siitä tule takaisin. Kait siinä menomatkalla oli hiukan tuntunut (se parahdus...) ja siinä mä taiteilin, että sain taivutettua verkkoja sivuun ja vedin koiraa pannasta aidan läpi.
Lopultakin koira sylissä! Oli parku tulla, kun kaikki hysteria ja paniikki alkoivat helpottaa. Maikke oli sitä mieltä, että oikeastaan vielä voisi jäljestää ja ajaa uutta riistaa liikkeelle, joten taas oli kivireki perässä vedettävänä.
Koska olin sen reilun vartin aikana juossut suunnilleen yhtä paljon, kuin koko viime vuotena yhteensä (=koirat juoksee, minä en), niin oli pakko istahtaa kivelle tasaamaan henkeä ja lepuuttamaan ihan hyytelönä olevia jalkoja. (Addrenaliinilla on ihmeellinen voima!)
Siinä tuli mieleeni, että melkein identtisesti samalta paikalta Oona oli nuorena likkana ottanut ylös ensimmäisen jäniksensä.
Lopultakin ryhmä rämän kanssa autoa kohti.
Puhdistamon pääportin ohi kävellessäni purkahdin itsekseni nauramaan kyltille: "Alueella videovalvonta".
Siinäpä porukalle kahvitunniksi katsottavaa, kun grey teleporttaa itsensä sisäpuolelle ja kohta hysteerinen nainen yrittää repiä koiraparkaa pienestä reiästä takaisin metsän puolelle.
Yhtäkkiä grey otti ja lähti.
Metsä ryskyi, kun Omega paahtoi jäniksen perässä. En edes yrittänyt huutaa perään, koska se olisi ollut totaalisen hyödytöntä. Vajaa minuutti ajoa, hukkaaminen ja takaisin kiireesti mamman luokse. Näin yleensä. Mutta sitten kuului iso parahdus ja sen jälkeen hiljaisuus. Ei risahduksia, ei valittamista, ei mitään. Sain minäkin jalat alleni. Huusin Omegaa, juoksin pusikkoista metsää ristiin rastiin, huusin taas ja välillä kuuntelin. Mutta ei hiiskahdustakaan. Minä aloin olla paniikissa ja varma siitä, että koira makaa jossain tiedottomana tai pahimmassa tapauksessa hengettömänä.
Oonaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa edes takaisin juokseminen ja oli kuin aasia olisi vetänyt remmissä. Se tuli laiskalla askeleella kaula pitkänä, joten sidoin sen puuhun kiinni ja jatkoin etsimistä.
Lopulta tulin (vedenpuhdistamon) aidan vierelle ja siellä nurmikentällä näkyi tuttu eläin korvat pystyssä kuuntelemassa. Itku oli tulla, Maikke oli hengissä ja hyvinvoivan näköinen. Takajalassa näkyi verta, mutta yhtenä kappaleena kuitenkin.
Sitten oli vuorossa suuri hämmästys: Miten ihmeessä se oli päässyt kaksimetrisen panssariaidan toiselle puolelle???
Yritin nostaa aidan helmaa, mutta se ei inahtanutkaan. Katsoin koiraa, katsoin puhdistamon aluetta: laakeita, halkaisijaltaan about 10m leveitä avoaltaita siellä täällä. Jos se nyt bongaa jäniksen tai vaikka lokin, niin sinne altaaseenhan se hukkuu.
Epätoivoisena lähdin rämpimään aidan vierustaa eteenpäin (yhtä risukkoa ja pajukkoa koko alue) ja lopulta se löytyi: pieni reikä, josta Ome luultavasti oli toiselle puolelle nurmikentälle ponnistanut.
Mutta Omega oli sitä mieltä, että ei hän siitä tule takaisin. Kait siinä menomatkalla oli hiukan tuntunut (se parahdus...) ja siinä mä taiteilin, että sain taivutettua verkkoja sivuun ja vedin koiraa pannasta aidan läpi.
Lopultakin koira sylissä! Oli parku tulla, kun kaikki hysteria ja paniikki alkoivat helpottaa. Maikke oli sitä mieltä, että oikeastaan vielä voisi jäljestää ja ajaa uutta riistaa liikkeelle, joten taas oli kivireki perässä vedettävänä.
Koska olin sen reilun vartin aikana juossut suunnilleen yhtä paljon, kuin koko viime vuotena yhteensä (=koirat juoksee, minä en), niin oli pakko istahtaa kivelle tasaamaan henkeä ja lepuuttamaan ihan hyytelönä olevia jalkoja. (Addrenaliinilla on ihmeellinen voima!)
Siinä tuli mieleeni, että melkein identtisesti samalta paikalta Oona oli nuorena likkana ottanut ylös ensimmäisen jäniksensä.
Lopultakin ryhmä rämän kanssa autoa kohti.
Puhdistamon pääportin ohi kävellessäni purkahdin itsekseni nauramaan kyltille: "Alueella videovalvonta".
Siinäpä porukalle kahvitunniksi katsottavaa, kun grey teleporttaa itsensä sisäpuolelle ja kohta hysteerinen nainen yrittää repiä koiraparkaa pienestä reiästä takaisin metsän puolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti